Pienesti jännittävä koulunaloitus

Just eilen sanoin puhelimessa Tapin kummitädille että kundi on vähän kierroksilla kun jännittää se koulu. 

Ja kundi tänään itse ruokapöydässä otti asian puheeksi. 

”Kuule, mua kyllä se koulun alku jännittää aika paljon. Vaikka ei siellä kai mitään ihmeellistä tapahdu, ja tunnen sieltä jo ihmisiä, mutta silti.” 

Ymmärrän kyllä, pikkumuru. Onhan se jännää alottaa jotaki ihan uutta ja erilaista Me tiedetään että sä pärjäät, ja siellä on varmasti nimenomaan kaikkea kivaa semmosta mistä tykkäät. 

”No niin mä itsekin luulen.” 

 

Jos toinen nyt hyppii seinille ja koettelee mun hermoa jatkuvasti, niin voin sanoa että helkkarin paljon helpompaa on käsitellä sitä kouluasiaa näin. Keskustelemalla ja vähän hermoa piuaamalla. 

On mulla kokemusta siitäkin että lapsi jännittää niin kovin että lakkaa miltei kokonaan syömästä. Pelkäsin koko kesän lapsen terveyden puolesta, ja mietin mitä hommasta tulee. Talutin sitten 17 kiloiseksi kuihtuneen pulkannarun kouluunsa, ja siitäpä hänelle aivan mahtava uusi luku elämässä. Koulu oli kiva, ope oli kiva, kaverit oli kivoja ja opiskelu se vasta kivaa onkin. 

 

Itselle tää on iso kasvun paikka. Napanuora mun päässä on aikamoisen lyhyt, ja ahdistun ihan hitosti siitä, että tuon hulivilin pitäisi kävellä itse kouluun aamuisin. Kundi itse oli järkyttynyt kuullessaan että ajattelin kaksi viikkoa sitä viedä ja hakea, yksi kerta riittää, kuulemma. Muu on ”liioittelua”…. Onneksi sisko ehkä useampana aamuna menee samaa matkaa, ja iltapäiväkerhosta tullaan sitten sama matkaa kundin kanssa kotiopäin. 

(Mulla siis alkaa lyhyemmät työpäivät pyöriä kun palaan työmaalle. Oh joy. Tosin palkkapussihan se siinä ohenee, toviksi. Mutta eiköhän siitä selvitä. Taas kerran.)