Puotilassa paistaa aina aurinko

Mua henkisesti rasitti jo etukäteen tälle päivälle osunut soccer-mom päivä, kyllä nimittäin ottaa kanttia seistä kokonainen päivä kentän laidalla ja koittaa tehdä päivästä miellyttävä myös viisivuotiaalle pikkuveljelle siskon pelatessa. 

Mutta. 

Aivan ihanaa! Superpäivä ulkona, aurinkoa, puistoilua, pelailua ja kannustusta.

Puotilassa taitaa aina paistaa aurinko, sillä keväällä kun olimme samassa paikassa turnauspäivällä, oli sää mitä upein, eikä Puotila tänäänkään pettänyt. 

Tiedän että omien lapsien kehuminen saattaa olla hiton noloa, mutta enpä välitä. Muita päätä lyhyempi neiti näpsä on kyllä niin elementissään futiskentällä. Meinasin taas ratketa ylpeydestä sen sisukkuutta ja pelisilmää kohtaan. Tuumaakaan se ei anna periksi, on tosi rämäpäinen ja nousee aina kaatumisen jälkeen salamana ylös yrittämään uudelleen.  

Pikkuveljellä meinasi ensin tulla pissat housuun kun nauratti niin kovin siskon kikattua neljä vastustajaa, maalivahti ja vedettyä avopaikasta reilusti maalin ohi. No.  

Siinä meidän nauraessa täyttä suuta, näppärä otti pallon uudestaan ja vei kahville kaikki, ja teki maalin.

Jonka perään toisen, ja sitten vielä yhden lisää. 

Ohivedon jälkeen hihittelin että äitinsä tyttö, olen kuuluisa tuossa avopaikkojen missauksessa ihan. Mutta ei se olekaan äitiinsä tullut. Kirsikkana kakussa sen tekemä viimeinen maali, se jossa tyttäreni vei pakkeja kun litran mittaa, ja kärsivällisyys kesti (ja taitoa riitti) vielä maalivahdin harhauttamisen tyylillä, jäi mun (futisfaniperheen kasvatin) verkkokalvoille varmaan lopuksi ikää. ” tohon ei kuule äitiskään pystyis!”

Hemmetti miten hienoa!