Saako tästä edes puhua, osa 2.

Mä olen duunariperheestä, ja ihan ylpeä mun taustoista. Lapsuuden laman kourissa rimpuilleena päätin että mun lapsille elämä olis vähän toisenlaista. Esikoisena luin itseni ylioppilaaksi, ja sen päälle hyvään ammattiin. Meinasin toki sössiä ”luokkaloikkani” ns. heti kättelyssä saamalla ensimmäisen lapseni 18-vuotiaana. Onneksi lapsen mummi omistautui tilanteelle niin, että taputtelin lukio-opinnot helposti purkkiin, vauva kainalossa. Ja ammattiopintojen aikaan olin vielä semisti kasvatusskitso, enkä halunnut lastani suureen päiväkotiin, enkä sille pitkiä päiviä hoidossa, ja taas mummi oli paikalla kun tarvittiin. 

Työpaikat on aina löytyneet helposti, ja asuntojakin on osteltu. Kaikki siis hienosti. Oli ”varaa” hankkia lisää lapsia, ja matkustella.  Kivaa alemman keskiluokan elämää kaikkinensa. Ja on edelleen. 

Esikoiseni meni lukioon, ja alkuun kaikki sujui hienosti. Olin varma sen yliopistourasta ja hienosta tulevaisuudesta. Kunnes se floppasi ylioppilaskirjoitukset. Ylioppilasjuhlissa olin oikein iloinen ja ylpeä, vaikka silti vähän sielua riipi. Huonosti menneet ylppärit sulki erikoiselta monia opinahjojen ovia joihin se olisi halunnut hakea. Olin todella likellä repiä pelihousuni siinä. Ystävilleni kitisin että olis varmaan minunkin vaan kannattanut dokaa ja rällää ja säätää nuorena äitinä, että lapsi olisi oppinut ”tulemaan toimeen omillaan”. Että nyt mä olen tunnollisuudellani sen pilannut.

Vaikka paskamutsihan sekin on joka sanoo suoraan olevansa lapsensa tuloksiin pettynyt. Mutta parempi musta sekin kun kitkeröityä yksikseen. 

Esikoinen haki moniin kouluihin ylppärien jälkeen, ja soitti aamuisin naristen ettei se koulu jonka pääsykokeisiin se juuri on matkalla, ole hänen juttunsa ollenkaan. Ja taas sai paskamutsi tukahdetulle raivolleen ja väärinkasvattamisajatuksilleen bensaa liekkeihin. Kun esikoinen ilmoitti lähtevänsä AU-pairiksi, meinasin oikeasti alkaa itkeä. Kun se ei nyt ikinä pääse minnekään ja elämä menee perseelleen ja kaikki mitä olen sen ja sen ihanan tulevaisuuden eteen tehnyt, on ollut turhaa. Jupisin ja natisin toki, itkeä en kehdannut. 

Silloinkin sanoin että hän tekee niinkun itse katsoo parhaaksi, vaikka takaraivossa joku parkui ”yliopistooooo,yliopistooooooh yääääähhhh”…. 

Lopputulemahan on tässä vuoden sulattelun jälkeen se, että huomaan lapsesta kasvaneen juuri sellaisen ihmisen kun toivoin. Empaattisen, omista asioistaan huolehtivan ja puolensa pitävän nuoren naisen. Sen joka tekee niinkun tykkää, ja valitsee ne asiat jotka tekee hänet onnelliseksi. 

Esikoisen äimistys on ollut suuri, kun se on etänä hakenut omilla portfolioillaan ja töillään kouluihin, jotka nyt vuotta vanhempana ja viisaampana tuntuvat omilta. Ja hänet on heittäen valittu sisään, jokaiseen niistä! Eli ehkä kertoo että valinnat ovat olleet oikeita, ja niitä joihin hänellä on erityisiä lahjoja. Wow! 

Anteeksi kulta pieni että äitis on niin lyhytnäköinen ja tuputtamassa omia hyviksi katsomiaan valintoja ja malleja. Mä määin ja lässytän, mutta olen oppinut (jo nyt! Heh heh.) luottamaan siihen että sä tiedät mitä teet.  Arvostan eritoten sitä että sä olet vahva ja omanarvontuntoinen nuori nainen, ja pidät kiinni niistä asioista jotka on sulle tärkeitä. Ja  että sä menet omia unelmiasi kohti, hatunnosto siitä. 

Tänään hymyilen ajatellessani sitä nuorta naista joka liki 20-vuotta sitten olin. Mä tiesin vauva sylissä kättärillä istuessa että hyvin tää menee, ja niin meni. 

Rellu. Sä oot spessu. Onnea mukaan opintoihin. Ihana saada sut Suomeen. Yhteinen reissu tehdään, ja meillä on aina ovi auki ja keittoa liedellä.