Tunteet edellä.

No tässä parisuhteessa (vai oppisko jo kohta sanomaan avioliitossa..?) ei tylsää päivää näe. Usein ainakaan. 

Viimeviikolla yks meidän keskustelu alkoi:  ”olisko kuule mahdollista…?” 

Johon vastaus oli ”ei”

…sitten ”ehkä”.

Ja sitten ”joo”. 

 

Kas kun meillä on reikä päässä sinä kohtaa missä muilla on järki. Tai sitten se ”tunne”-osio aivoissa on liian suuri. 

Mun faija on mulle skidinä sanonut etten voi kaikkia kodittomia koiria sit kotiini majoittaa aikuisenkaan…. Mutta! 

Lälläslää, iskä! Katsos, kaikki on kiinni vaan oikeasta puolisosta. Pitää löytää joku yhtä hullu. Tai mitä hullumpi, sen parempi. 

Nyt ollaan sitten tälläisessä tilanteessa: 

Tänään meille tuli tällänen.

Ongelmakoira. Meille. Nyt toistaiseksi. Hoitoon.

…Varmaan tässä ajan kanssa selviää myös kummassa päässä narua ongelma on sitten ollut… Vai oliko se ihan olosuhteissa?

Tuossa tuo ”ongelmakoira” tuhisi mun ja Tyypin välissä koiranuntaan, rauhallisena ja luottavaisena. Kääk. Päivä on mennyt kerrassaan loistavasti. 

Luulen muutenkin että koiran perheessä ongelmaksi muodostuneet temput ja tavat loivenee itsestään tässä mein koiraporukassa, siinä kun on seuraa, virikkeitä, oikeanlaista ruokaa ja ihmisillä käsitys rodun vaatimuksista. 

Katsotaan nyt miten kauan probleemi täällä asuu. Lähteekö vai jääkö. Vaikeinta tässä projektissa tulee olemaan se mahdollinen luopuminen, luulen, kaikkeen muuhun (eritteet, remppahommat, sählä ja kuola) me ollaankin tässä totuttu omien sohlaajien kanssa. 

No itsepä en osannut sanoa ei kun asiaa kysyttiin. Tai sanoin, mutta peruin sanani. Ha ha. Vielä naurattaa.

Ps. 1/5 tämän rodun Suomessa olevista edustajista bunkkaa nyt meillä. Ha ha. Naurattaa sekin!