Ukit ja mummit
Tällälailla äitienpäivän kynnyksellä haluan muistaa tätä sukupolvien ketjua jossa mä olen osana.
Faijan kanssa naurettiin yks päivä puhelimessa, kui hauskasti on geenilotossa käyny, kun mulla on niin veikeät vekarat. Mun lapset on ehdottomasti mun faijalle sen elämän valo, ja haluan uskoa että olen ollut samaa mun isovanhemmille. Niillä tosin tämmöisiä riemastuttajia on ollu pilvin pimein (mulla on yli kaksikymmentä serkkua!), joten en ihmettele että faijakin toivoisi lapsenlapsia vaikka lisääkin.
Mun isän vanhemmat on kai ns. maahanmuuttajia. Lapsena/teini-ikäisenä ne on tuotu lastenkotiin Suomeen, ja sieltä ne on ponkaisseet maailmalle yhdessä, pariskuntana. Ukki vieläpä sodan kautta.
Koko meidän serkusparvi muistelee ukkia lämmöllä. Se on ollut henkilö jonka edessä kaikki me ollaan oltu äärimmäisen arvokkaita. Ukin kanssa on aina voinut puhua, ja esimerkiksi koulukiusaamisen kohteeksi jääneen serkun itsetuntoa se on kantanut kuin kukkaa kämmenellä. Ukki on näyttäytynyt mulle pehmeänä, kivana ja rentona miehenä. Hän myös hoiti mua kesäisin kun mun vanhemmat oli töissä. Kertoi tarinoita, ajelutti vanhalla rellulla ja tilasi mulle kuorman hiekkaa pihan perälle tongittavaksi. Ukki läpsäytti mummia pepulle ohimennessään, sai mummin kiljumaan ja nauroi itse päälle. Halasi, pussaili ja taputteli mummia jatkuvasti. Ukki menehtyi Moskovassa sukulaisten häissä sydänkohtaukseen suhteellisen nuorena. Mulla pitkään sen jälkeen oli ukki-pupu unileluna, johon uskoin ukin sielun menneen. Ukki-pupulle kerroin kaiken murheellisen ja nukuin se kainalossa monta vuotta.
Mummi taas oli varsinainen matroona. Topakka täti, joka pussasi ja luttasi naaman lyttyyn jokaiselta sukulaisilta aina nähdessään. Mummi teki aina ruokaa koko kompanjalle, parsi vaatteet ja hoiteli kukkivaa puutarhaansa tunteella. Se muisteli menneitä ja lauloi ”miljoonaa ruusua”, sekä suomeksi että venäjäksi. Sillä oli monia hauskoja omia sanoja , ja maailman valloittavin aksentti. Mummi leipoi maailman parhaat kaalipiirakat ja pullat, ja sen tekemien lettujen veroisia en ole ikinä muualta saanut. Muutenkin se hössötti ruoan kanssa aina. Jouluna se raahattiin keittiöstä joulupöytään noin kello 22 kun se ei muuten lakannut hillumasta kapustansa kanssa siellä. Aina piti olla seitsemän sorttia herkkuja, ja joka iikka ovelle eksynyt tuutattiin täyteen ruokaa. Vanhemmiten se alkoi sekoittaa meidän nimiä keskenään, mutta väliäkö tuolla. Tämmöisessä sakissa en ihmettele ettei juuri koskaan ensimmäinen mieleen osunut nimi ollut oikea. Mummi myös vuorasi kotinsa seinät meidän valokuvilla, että saisi joka päivä olla lähellä rakkataan. Hän oli valtavan ylpeä meistä kaikista, ja sanoi sen ääneen, usein.
Äidin puolelta mun isovanhemmat on olleet stadilaisia.
Ukki oli mun lapsuuden ajan äkäinen vanha ukko. Se huuti jos voita kaiveli ”väärin” tai keikkui veneen kannella ”turhaan”. Se karjui kun vene ei mennyt suoraan, ja se karjui kun omalla toiminnallaan sai potkurin sotketuksi ankkuriköyteen. Ei kovin pelottavasti toki, vaan enemmän niin että pisti selän takana virnistelemään hiukan. Ukki oli taitava käsistään ja rakenti vanhasta sisävesihinaajan raadosta perheelleen kesämökiksi merikelpoisen veneen. Merellä olen saanut ukin silmäin alla ohjata laivaa, säätää köysiä ja vauhtia ja loikkia kannelta mereen mieleni mukaan. Ja soudella soutuveneellä ison veneen ympäri. Ukki kuoli lyhyen sairastamisen jälkeen vähän ennne pojan syntymää. Pojan keskimmäinen nimi on ukin perua. Muistan kun ukki ja mummi oli lähdössä Dominikaaniseen tasavaltaan, eikä ukki suostunut ottamaan rokotteita. ”Ne saakelin tse-tse-kärpäset pystyy siellä Haitin puolella, koska mä sanon niin!” Se huusi. Ja uskon että sen reissun pysyivätkin.
Mummi äidin puolelta oli myös aika topakka daami. Ensimmäiset selkeät muistot mulla on eräästä autotallipalosta, josta mummi syöksyi hakemaan uusia veneen istuimen pehmusteita, polttaen itsensä aika pahasti. Mutta kun ne oli ihan uudet! Siinä missä ukki oli itsepäinen, oli mummi päättäväinen. Ei se ukin kanssa muuten varmaan olisi pärjännytkään. Ne veneili, ulkoili ja harrasti matkustelua. Mummi on ollut aina suorasanainen ja kannustava. ”Ette helkkarissa mene vielä naimisiin, jos Tyyppi saa opiskeluun tukea jos jatkatte susiparina, nii ette ole nii tyhmiä että menette vielä. Rakkaudesta on pöllö perustelu jos kuolee nälkään.” Ja ”olisihan sille lapselle voinut kauniinki nimen antaa…” se sanoi yhden lapsen kohdalla. Kaikella rakkaudella. Se aina tarjosi jäätelöä pitkistä lasisista kulhoista. Mummin kuoltua me systerin kanssa haluttiin ainoaksi perinnöksi yhdet sellaiset lasimaljat. Ja saatiin. Mä olen perinyt myös kropan mallin mummilta, joten olisin perinyt myös paljon vaatteita, ja nyt harmittaa etten niitä kaikkia raatsinut ottaa. Mummoni oli nimittäin aikamoinen lady. Sairaalan saattohoito-osastolta se ei suostunut mun kanssa ulkoilemaan, koska vaatteet oli niin rumat. Soitin tätini tuomaan vähän nätimpää neuletta kotoa. Mummi sieltä saattohoito-osastoltakin vielä kotiutui, koska oli ”liian hyväkuntoinen” sinne. Tälle samalle rouvalle varovaisesti soitin pari päivää avosydänleikkauksesta kotiutumisen jälkeen kyselläkseni vointia, ihmettelin sen ähinää puhelimessa, nii hän siellä pakkasi bioroskia! Koska oli lähdössä merelle. Koska mielummin nauttiii merestä ja seurasta, kun kuolee kotiinsa yksin. Ja sukulaisille helppo keikka kun voi potkaista vaan raadon mereen. Mitään mediheliä te ette sitten soita. Se sanoi. Mahtava, mahtava mummi.
Näiltä ihmisiltä olen geenini perinyt ja valtavasti olen heiltä elämässä oppinut. Uskon itsekin että aina pärjään kyllä.