Uudenvuodenlupaus, sittenkin

No tää siis alkoi tosi hölmösti, mä näin unta että Robin (joo joo, se laulaja, kuinka toopea!), olikin mun poika. Sain tietää asiasta vasta kun se oli viisitoistavuotias. Kun se tuli tapaamaan mua, halailin ja pussailin sitä ku omia lapsia konsanaan, ja sitä nolotti. 

Tästä tuli fläsäri, kun vein kuusivuotiasta Tappia päiväkotiin. Siinä heilu niitä muita pikkukundeja, ja sanoin normisti ”suukko” kun lähdin, ja poika vähän nolostellen pussata moiskautti mua ja sanoi heipat. Sydämeen pisti se ilme, ei olis kehdannut ehkä, mutta ei halunnut jäädä ilman lähtöpusua. Hitto nää kasvaa nopeaan, ihan uudenlainen tunne mullekin. 

Seuraava pistos tuli sydämeen, kun iltasadun jälkeen jäin löpisemään pojan kanssa. Ja se ilahtuneena sanoi: – mamma, sä juttelit mun kanssa ainakin 10 minuuttia! Sssssssaaakeli. Napero ilahtuu kymmenminuuttisesta mun aikaa ihan todella. Hyi mua. Aina iltaisin kiire koiralenkille, pyykille, suihkuun. Hyi. 

Lupaan antaa aikaani, sylini ja korvani niille jotka sitä eniten tarvitsee. Vaikka olis mikä remontti tai sähellys meneillään elämässä. Mä pysähdyn ja kuuntelen. …vaikka noi on lapsia jotka ottaa tilansa ja aikansa muutenkin, niin silti. Ihan korvamerkitsen niille aikaa ja olen muutenkin selkeämmin kuulolla. 

Vaikka kundi hakkaa mua päällään ja pyörii kun väkkärä nukkuessaan niin että heräilen pitkin yötä, olen valmis maksamaan sen hinnan siitä, että mun (vielä) pienet lapset haluaa nukkua mun vieressä toisinaan. Otan sunnuntaileipomisen takaisin ohjelmaan 10v tauon jälkeen, ja vaikka keskiviikon yhteiseksi lenkkipäiväksi mulle ja muksuille (mikä olisi parempi tapa tutustua uusiin hoodeihin?) 

Muita lupauksia alkavalle vuodelle? Ehdotuksia?

…pitää itse oikein miettiä, ainakaan en keksi mitään tätä tärkeämpää.