voi mutsi

Mun mutsi ei ole ikinä ollut se pullantuoksuiseen kodin hengetär. Se on omanlaisensa persoona, ja kauhukseni olen huomannut alkavani luonteeltani enemmän ja enemmän muistuttaa sitä. 

Mun mutsi on kiukkunen ja suorasanainen pikku ämmä (siis kooltaan pieni). Mä olen (ainakin ollut) sitä pehmeämpi ja miellyttämisenhaluisempi, mutta samaa huumorintajua ja sinnikkyyttä löytyy molemmista. Ja sitä kipakkuutta, multa enenevissä määrin. Mutsi on realisti eikä yhtään heikkopäinen, siinä missä minä optimistinen ja sekopäinen (lue: heikkohermoinen). Iän kanssa mullekin alkaa vissiin kertyä usko realismin etuihin. 

Oletko sä soittanu äidillesi paniikissa, itkua tihertäen ja kiljunu ”mitääääääh?! Onko sulla syöpä?” Jos olet, sanoinko äitis tyynesti että on, ja lopeta toi sekoilu ja tää on ihan pikkujuttu. Pikkujuttu? Syöpä? Omalla äidillä? Sun saa*tana sentään. 

Yks keissi sen kanssa on ollu mun teiniraskaus. Kun mä olen mennyt sille tilittämään tilannetta, ni hän kysyi ainoastaan haluutsä asua kotona vauvan kanssa vai hankitaanko kämppä. Kun olen ostanut asunnon, se on kulmakarvan heilahtamatta taannut mun lainan. Se neuvoo lasten sairauksissa (kossusukat, tietty) ja rauhallisesti puhelimessa sanoo ettei lapsella varmasti ole kallonmurtumaa jossei mun sormet osu pehmeeseen kudokseen kun kuhmua paniikissa tutkin. Kun olen eronnut, se on todennut tyynesti että helvetti, ja kysynyt tuletko tänne syömään. Ei draamaa, ei kouhausta, ei tuppausta, mutta siellä se on. 

Vaikka meidän välit tuntuu ajoittain viileän asiallisilta, eikä se ole esimerkiksi ikinä halunnut vahtia mun lapsia, olen sen sairastuttua halunnut seisoa sen tukena. Olen monelta taholta kuullut sen puhuvan meistä lapsista lämpimään sävyyn, vaikka joistain lausunnoista voisi kuvitella muuta. 

Viimeviikolla se oli kaatunut ja kun soitin sille, se alkoi olla jo vähän ärsyyntynyt. Puhelu alkoi tympääntyneellä mitä asiaalla, ja toteamuksena että polvi on hel*etin kipeä. Seuraavana päivänä polvi ei kuulemma ollut läheskään kipeä kun aiempi solisluunmurtuma. Varsinaiseen tunneskaalan vuoristorataan ja skitsotiloihin pääsin taas illalla kun se soitti että polvilumpio onkin halki! Hänet oli kutsuttu leikkausarvioon sen suhteen. 

Noeiseokipee ja seonvaanhalki – ja semmosta. 

Tämä terveydenhuollon aasiantuntijahan otti taas vähän pulttia ja soitteli kaikki mahdolliset paikat, varmisti allergiat, kyydit, riskit ynnä muut, ja päälle tiherti pienet itkut. Illalla ei tullut uni silmään, ja joudin hakemaan koiran unikaveriksi Tyypin ollessa töissä. Perussairauksien ja allergioiden vuoksi polven leikkaus olisi voinut olla hengenvaarallinen ja toipuminen aivan hanurista. 

Kirurgin arvion mukaan ei jalkaa nyt kannata leikata, ja alan ”amatilaisena” näin toivoinkin. Varmaan huomenna kun mutsille soittelen, sitä taas vaan ottaa kupoliin mun ainainen lässytys ja hössötys. Kylläoonjoojumpannu, eikäookipee, oliksmuuta? 

Eilen mua niin ikään stressasi iso perhe ja kiinteä suku, kun saa kaiken asioidenhoidon lisäksi kaikille soittaa tai kirjotella missä vinkkelistä mutsin jalka ja henkiriepu roikkuu. Vaikka ihan oikeasti mä olen tasan sadalla prosentilla vaan tyytyväinen että mulla on ne ihmiset, joiden kanssa sekoilupaniikkistressaukseni jakaa. Ja tänään sitten sen helpotuksen huokauksen. 

Parane pian, mutsi. Mäkin alan olla ookoo.