Ylikunto.

Pyöräily se vasta on reipasta ja mukavaa touhua. Paitsi…. Tällähetkellä. 

Mä tosi kovin ihmettelin miten mun jalat alkoi menee hapoille jo ekapolkasusta. Huono fillarointikunto ja tottumattomuuttaan ne jalat vikisee, ajattelin. Nyt kun vikinää on muuttunut miltei itkuksi, enkä edes portaita pysty enää kävelemään kun jalat sanoo stopin heti, koitin magnesiumia ja lisätä ruokaa, mutta oireet vaan pahenee. Mä menen ajoissa nukkumaan, ja heräilen useita kertoja yössä, ja aamulla kun kello soi, pinkasen pystyyn hermosto valmiiksi vinkuen. 

Työhommissa tsiigasin ohimennen pulssini, joka ihan paikallaan seistessä oli 100-110. Tsekkasin myös lepopulssin aamulla, ja sepä olikin 72, kun normisti se on noin kolmea-neljääkymppiä. 

Kyselin naamakirjassa kavereilta vinkkejä, ja mun seinällä meni ihan leikinlaskuksi koko touhu. Myöhemmin sain privaattiviestiä (yllättäen ja pyytämättä)jossa ystäväni (Pt-ammatiltaan) kyseli kaiken mahdollisen, antoi ruokavinkkejä. (Tiesittekö että psyykkinen stressi nostaa kaloritarvetta 200-500 kaloria/pvä. Mä en tiennyt. Mutta olisin tietty voinut arvata koska makeanhimo on yltänyt ihan hirveisiin sfääreihin.) 

Alotin B-vitamiinikuurin hänen ohjeensa mukaan (B-6, B-12) ja lisäsin ruokaa, ja unta pitäis lisätä kanssa. Pt-ystäväni kehoitti mua kulkeen pariviikkoa bussilla fillarin sijaan, mutta no-can-do. Pakolliset kuviot on pakolliset kuviot.

Parhaani tässä kuitenkin yritän. Koska jos mun pakka hajoaa, täällä kaatuu koko korttitalo. Älkää kertoko Tuirelle että hänen suosittelemassa B-vitamiini tulee nyt hätävarana koirien kaapista. ”Shy feeder”issä on kaikki mitä hän suositteli. Ha ha! Jostain se pitää aloittaa. 

Eilen mietin jos vaikka istuis vaan sohvanreunalle rumassa villakaavussa ja ottais vaan huikan rommia, suoraan pullonsuusta, ja rentoutuis. Ja niin tein. Aaah. Jospa yrittäis ottaa ilon irti pakkorentoutumisesta.