Olimme sattuneet keskustelemaan parisen kertaa ennen, mutta nyt satuimme myös suutelemaan.

Beeffistä pyörällä Töölönlahdelle ja siellä bisseä ja nuuskaa. Pussailua, puskapissailua ja auringonnousua, nukkumaanmeno aivan liian myöhään. Sporat olivat jo alkaneet kulkemaan kun istuin tarakalla miettimässä mitä tulen tuntemaan tämän jälkeen. Nukuimme sängyssä väärinpäin. ”Miksi ei?”

Tunnen pientä ihastumista kenties. Mutta en uskalla ihastua. En halua ihastua. Eihän mistään tule ikinä mitään minun elämässäni.

Menemme Kiasmaan treffeille. Pyöräilemme Hämeentietä pitkin. Juomme kahvia puistossa. Kierrämme kirppareita. Pläräämme vinyylejä. Pidämme privaattia kirjakerhoa. Menemme keikoille. Lainaamme toistemme isoja flanellipaitoja. Riitelemme siitä, mikä on Ruger Hauerin paras levy. Tansimme hipsterdiskossa. Podemme tulevaa graduahdistusta. Luemme päivän lehden. Keskustelemme hyvinvointivaltiosta. Sairastamme keväisin heinänuhaa. Kävelemme käsi kädessä. Nukahdetaan lusikassa.

Kaipaan tätä. Kaipaan jotakuta jota en ole vielä tavannut. Kaverit puhuvat poikaystävistään, ja joka kerta tunnen viillon sydämessäni. Milloin minä saan kokea jotain hauskaa? Milloin minä jään kotiin viikonloppuna koska voin kääriytyä jonkun syliin?