Teinin vanhempi
Tulin äidiksi 19-vuotiaana opiskelijatyttönä ihanalle poikalapselle, joka täyttää pian 16-vuotta.
Kyllä, minäkin toisinaan ihmettelen asiaa. Ihmettelen sitä, kuinka nopeasti vuodet kuluvat. Poikani on jo aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorimies, jolla on oma mukava kaveriporukkansa, omia menoja, hän on melko itsenäinen eikä kertakaikkiaan vain tarvitse minua enää niin paljon kuin aikaisemmin. Tai niin paljon kuin minä haluaisin?
Me äidit, minä ainakin, haluamme olla tarpeellisia ja saatavilla. Edelleen jokapäivä kysyn; Oletko syönyt? Otitko vitskut? Saitko nukuttua? Mitä olet tehnyt tänään? Missä olet? Kenen kanssa? Lista on loputon, ainakin varmasti hänen mielestään… osaanhan minäkin sen jo ulkoa. En ehkä aina saa vastauksia, ainakaan kovin selkeitä sellaisia, mutta itselleni ne ovat tärkeitä kysymyksiä ja näillä haluan myös viestittää pojalleni, että olen kiinnostunut hänen asioistaan. Päiväkohtaista tosin on, kuinka monta kysymystä voin esittää peräkkäin ja siihen korreloituu myös minkä mittaisia vastaukset ovat. Toisinaan huomaan liian myöhään, että hetki tai kokonainen päivä oli väärin ajoitettu äidin uteliaisuudelle. Yritän hillitä itseäni kyllä, vaikka silmiään pyörittelevä ja huokaileva nuorukainen tuskin sitä aina huomaa. Itsehillintää on siis minunkin täytynyt opetella, mutta hitsi, se on niin hankalaa! Joten, mitä se on sitten teini-ikäiselle?
Omasta mielestäni meillä on aina ollut hyvät ja läheiset välit, mutta kuitenkin niin, että olen perheen vanhempi ja aikuinen. Hankalinta oli aluksi ymmärtää ja sopeutua, kun pieni poika muuttui teini-iän alkukynnyksellä hiljaiseksi, vetäytyväksi, vetämättömäksi ja ilmeettömäksi nuoreksi, joka vaelsi huomaamatta huoneesta toiseen (lähinnä ulko-ovelta huoneeseensa, sieltä keittiöön ja takaisin) ja kasvoi pituutta, hyvin nopeasti ohittaen minut. 190 sentimetrin pituista elämäni miestä olen minäkin jo jonkin aikaa katsonut ylöspäin. Ylöspäin myös niin, että hän on opettanut minua monella tavoin. Olemmehan käytännössä kasvaneet yhdessä. Kumpikin omalla tavallamme.
On ollut ihana huomata, kuinka viimeisen vuoden aikana poikani on palannut lähemmäksi. Keskustelukanavat ovat jälleen melko avoinna ja kotimme neliötila on ilmeisesti havaittu ja sen myötä otettu laajemmin käyttöön. On mahtava fiilis, kun jäbä tulee kertomaan oma-aloitteisesti asioitaan minulle ja heittää ”yllärikysymyksiä” testatakseen reaktiotani, mutta haluaa samalla OIKEASTI kuulla mielipiteeni. Uskon, että aika moni vanhempi voi samaistua tähän. Aikuistumisen voi nähdä ja aistia pojasta monella tapaa. Olen ylpeä hänestä.
Olen aina ajatellut, että haluan olla luotettava ja läsnäoleva vanhempi, joka on konkreettisesti tukena niin ylä- kuin alamäissäkin. Kumpiakin hetkiä vuosiin mahtuu, luonnollisesti, mutta niistä on selvitty ja jopa niin, että uskon hänen viisastuneen tällä välin.
Olen aina sanonut: Mitä ikinä tapahtuukaan, olen aina sun tukenasi. Näin olen toiminut. Ensireaktioistani en tosin aina ole ollut ylpeä, mutta pyrin selittämään nämä räjähtävät hetkeni parrasvaloissa niin, että ne olisivat jotenkin ymmärrettäviä. En halua etäännyttää häntä omalla toiminnallani, jos mahdollista. Kaikki liikkuni eivät silti ole aina mielekkäitä, vaikka kuinka niin itse haluaisin. Näin tämän kai kuuluukin olla.
Kuten aiemmin mainitsin, olemme käytännössä kasvaneet yhdessä joka tavalla. Nyt on kuitenkin tullut aika, kun minun on hiljalleen irroitettava otettani, annettava lapselleni tilaa ja jossakin vaiheessa jopa päästettävä hänestä kokonaan irti. Tämä ajatus on itselleni asia, jota olen yrittänyt työstää jo pidemmän aikaa. Ja myönnän, se on erittäin hankalaa. Uskon, että nuoruusvuodet kasvattavat juurikin tähän, niin lasta kuin vanhempaakin. Siksi nuo ajat ovat välillä niin kipuilevia puolin ja toisin, siltikään tässä vaiheessa ei vielä saa päästää nuorta liian kauas. Ei vielä.
Nuori vanhempi herättää aina tunteita puolin ja toisin. Yleiskäsitys on jotain niin ankeaa, että itseäni lähinnä puistattaa.
Kun katson omaa ikääni lähellä olevien lapsettomien ihmisten elämää, voin vain todeta: en vaihtaisi osaani. En toki sano tätä arvostellen, vaan eletyn elämän myötä, joka on antanut minulle enenmmän kuin ottanut. Jollekin toiselle sellainen elämä, joka antaa enemmän kuin ottaa, on aivan toisenlaista ja hyvä näin.
Meillä nuorilla vanhemmilla on se aikuisuuden vaihe edessä, jonka jengi useimmiten elää ennen 30-vuotis syntymäpäiväänsä. Enkä todellakaan tarkoita bailaamista tai muita viikonloppurientoja. Vaan itsenäistä elämää. Vanhemmuus ei pääty lapsen aikuisuuteen, mutta lapsen kasvettua on aikaa eritavalla muullekin. Uskon, että jokainen vanhempi IKÄÄN KATSOMATTA, tulee kypsemmäksi vanhemmuuden myötä. Kyllä, vanhemmuus muuttaa ihmistä ja koko arkea siinä ympärillä. Katselen siis uteliaana tulevaisuuteeni, mutta samalla pelkään.
Niin… Identiteettikriisikö? Tähän palaan tuonnempana ja avaan hieman lisää ajatuksiani omasta kipuilustani ja kasvustani kohti jonkinnäköistä itsenäistymisvaihetta.
Hanna E.