Luopumisen tarve

Olen viimepäivinä tiiviisti pohtinut tulevaa uutta vuotta ja muutenkin tulevaisuutta. Missä haluaisin olla ja mitä tehdä. Nämä kysymykset tottakai aktivoituvat varmasti jokaisella meistä aika-ajoin. Itse olen ehkä eniten poikani kasvun myötä pohtinut näitä asioita viimeisen vuoden ajan enemmän kuin koskaan.  Hänen ollessaan aikuisuuden kynnyksellä, tuntuu että minulla on ollut aikaa miettiä myös itseäni. 
 

Olen viimeisen kahdentoista kuukauden sisällä tehnyt ratkaisuja, pienempiä ja hieman suurempia, että pääsisin siihen suuntaan mihin haluan mennä. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, nämä ovat minulla hitaasti tapahtuvia askelia ja vasta pitkän pohdiskelun jälkeen alkaa tapahtua. Pikkuhiljaa olen alkanut tarkoituksella muuttamaan ajatteluani spontaanimpaan suuntaan. Vaikka nopeuttaisin hieman tapaani käsitellä asioita ja pinnistelisin esiin sitä kuplivaa ihmistä, joka minussa asuu, mutta joka ei oikeastaan koskaan ole päässyt täysin vapaaksi,  ei tästä aiheutuisi kenellekään mitään pahaa. Päinvastoin. Uskon, että tällöin osaisin suhtautua asioihin entistä avoimemmin ja positiivisemmin. Olen elänyt ne vuodet, jolloin mietin enemmän muita kuin itseäni. Nykyään osaan jo mennä oma hyvinvointini edellä. Vuodet kuluvat hurjaa vauhtia ja tahti ei varmasti tule ainakaan hidastumaan! Tiedän, että en tekisi valintoja jotka vaikuttaisivat lapseeni negatiivisella tavalla, joten miksi jäädä räpiköimään paikoilleen ja odottaa sitä aaltoa joka veisi mukanaan, mutta joka ei koskaan saavu. 

Aalto-vertausta olen käyttänyt aikaisemminkin ja minusta se on hyvin kuvaava.  Mitä sitten, jos Elämän aaltoa ei tule, ei pyyhkäise yli eikä ali? Se ei kuljeta mihinkään rannikolta tai avomereltä, jos ei tuule tarpeeksi. Miten se tuuli siten nousisi – Elämän tuuli? Elää voi niin monella tavalla, mutta kunhan jokainen löytäisi sen ITSELLE sopivan tavan. Ajattelen kyllä niin, että asiat tapahtuvat kun niiden aika on, mutta siihen vaaditaan liuta elämäntapahtumia jotka sysäävät hommaa liikkeelle. Tämä on asia, johon mielestäni pystymme eniten vaikuttamaan; mitä tapahtuu onnellisten hetkien tai kriisin jälkeen. Kun ajattelen aikaani kiikkustuolissa, mikäli sinne asti pyristelen, veikkaan että odottaminen olisi asia jota katuisin eniten.
 

Läheinen ystäväni esitti minulle  kysymyksen: ”Missä kaikista eniten näkisit itsesi tulevaisuudessa, mikä olisi eniten sitä mitä haluaisit tehdä?” Vastasin; päästä maailmalle ja kirjoittaa. Urheilu toki kuuluu tähän kuvaan myös. Niinpä, eikö kuulostakin hullulle? Niin hullulle, että ehkäpä moni ajattelee: ei tuu tapahtuun! Uskon että tämä on asia, jota moni läheisimmistänikään ei tiedä, se on sellainen ”Mun Unelma” – yksi niistä hullutuksista! Hullutuksista, joista olen vain yrittänyt tehdä totta. Onkin  aika hienoa, että osa niistä hulluimmistakin jutuista on jopa toteutunut. Niin… eihän sitä koskaan tiedä, mitä maailmalla on minua varten ja kuinka onnistun itseäni ajamaan eteenpäin. Pieni jännityksen tuntu kun on ilmoilla ja vatsanpohjassa liitelee hieman perhosia, kun ajattelee tulevaa vuotta 2018, ollaan jo aika hyvällä mallilla. Voisin suhtautua tulevaan myös vastakohtaisella tavalla, pelolla ja epäilyksellä; mitä kaatuu niskaan ensi vuonna? En tiedä… Tätäkin on kokeiltu, eikä menestystä tullut. Vuosi voi ola aina karmeampi kuin edellellinen, mutta vahvasti mahdollista on myös, että parannuksia tapahtuu ja tämä on asia johon minä luotan aina. Ei pidä jäädä tuleen makaamaan.

Eräs tuttavani totesi minulle jo jokin aika sitten, että kai sä teet niitä juttuja, joita haluat? Vastasin, että ei se nyt ihan noin yksioikoista ole. En tarkkaan muista mistä silloin oli puhe, mutta elämäntilanteesta ylipäänsä, missä ollaan, ketä ja mitä varten. Omat ajatukseni ovat jotain tosi erilaista, mitä suurimman osan tuttavistani. Eivät toki mitään ihmeellistä, mutta koen vain olevani eri elämänvaiheessa kuin valtaosa lähipiiristäni, kavereistani, omasta perheestäni ja joistakin ystävistäni. Tämän vuoksi omia ajatuksia elämästä ja tulevaisuudesta on joskus todella hankala tuoda ilmi tai tuntuu, että se on aika turhaa, sillä ajatukset ne ovat niin erilaisia. Tiedän että monelta löytyy ymmärrystä, mutta pohjalla kun on oma näkemys ja sen hetkinen elämänkokemus matkassa meistä, ei se ymmärrys ole puhdasta monellakaan, ei aina itselläkään. Väittäisin näin.
 
Tähän liittyen haluankin mainita, että olen valmistellut pitkään kirjoitusta YKSINÄISYYDESTÄ ja tulevassa artikkelissa sivuan muunmuassa tätä asiaa, kun tuntuu että et kuulu siihen kuvioon, mitä ympärillä elävät ihmiset elävät. Aihe on minulle suuri ja sitä on ollut hanakala kirjoittaa sekä miettiä, millaisena ja mistä näkökulmasta sen haluan tuoda julki. Olen ajatellut, että haluan kirjoittaa henkilökohtaista blogia, joka on käytännössä sama kuin heittäisit itsesi susille, kun kerrot itsestäsi ja omista ajatuksistasi julkisesti. Kuinka monen on helppoa vaikkapa kymmenien, satojen, jopa tuhansien ihmisten ympäröimänä kertoa omia ajatuksiaan, joista suurin osa on ehkäpä haukkana tarttumassa pilkun jälkeiseen sivulauseeseen? Tästä aiheesta ovat jotkut bloggaajat kirjoittaneet ja ymmärrän heitä täysin. Vaikka oma blogini ei ole lainkaan mittakaavassaan samaa luokkaa, samaistun heidän pohdintoihinsa. Toisaalta ajattelen, että jos kirjoituksistani edes joku saa jotakin mietinnän aihetta tai näkemystä omaan arkeensa, olen onnistunut ja tämä on se jolle haluan antaa enemmän painoarvoa! No, tämä aihe ansaitsisi oman artikkelinsa, joten ei siitä sen enempää. Kirjoittaminen on itselleni terapeuttista, se saa ajatuksen sekä ymmärryksen lentämään ja on ihana hetki itselle kaiken pohdinnan keskellä. Tämän vuoksi kirjoitan ja haluan kirjoittaa. Eli kyllä, olen itse valinnut kirjoittamisen.

Ovatko kaikki kaukokaipuuta tuntevat ihmiset jollakin tavalla yksinäisiä susia? Takoitan tässä ihmistä, joka on jollain tavalla ”levoton sielu”. Ihmistä, joka etsii itseään, eikä istu muottiin,  ajatukset ja haaveet lentävät jatkuvasti, olisi kova halu päästää irti joistain määrittävistä tekijöistä elämässä. Ihmistä, jolla on muutama hyvä ystävä, mutta hän ei kuitenkaan ole riippuvainen heidän fyysisestä läsnäolostaan. Tieto siitä riittää, että nämä ihmiset ovat siellä jossain aina ja ystävyys on ja pysyy, olit sitten missä tahansa. Joillakin meistä on laajakin tuttavapiiri, mutta silti kokee olevansa yksin sen keskellä ja katsovansa kuin ulkopuolisena sitä ihmismassaa – joskus yrittäen mukautua, joskus haluten vain mahdollisimman kaus… Voiko joku samaistua?

Blogin otsikko – Luopumisen tarve – viittaa riippumattomuuden tunteeseen, jota haluan tietoisesti vahvistaa. En halua olla riippuvainen omaisuudesta, enkä kenestäkään ihmisestä. (Haluan korostaa, että tästä suljen pois lapseni.) Itselläni ei ole mitään tarpeita saada omistusasuntoa, uutta autoa, hienoja huonekaluja, uutta sisustusta, avioliittoa… Tällä hetkellä lähinnä haluan vain kaikesta ylimääräisestä eroon ja se, että en ole riippuvainen mistään, tuntuu älyttömän vapauttavalta. Olen onnellinen, että tämä on juurikin näin. Vihdoinkin ohjaudun siihen suuntaan, mihin haluan, ajattelematta jokaista ympärilläni olevaa ihmistä; sitä miten heidän olisi hyvä olla tai mitä he olettavat minun tekevän kullakin hetkellä. Sinkkuajat ovat tehneet hyvää. On ihana katsoa vierestä ja kuunnella, kuinka ihmiset asettuvat elämässään ja rakentavat tytyväisenä itselleen sellaista arkea sen olemassa olevan ympärille mitä heillä on. Niin kauan kuin he sitä todella itse haluavat, on se mahtavaa seurattavaa! Vaikka en itse ajattele näin ja tallainen mielikuva omalla kohdallani jopa hirvittää hivenen, ei se tarkoita sitä että en olisi onnellinen ihmisten puolesta, jotka tallaisen kokevat läheiseksi ja tärkeäksi itselleen.
 

 
Olen joskus yrittänyt ahtaa itseäni tietynlaisten odotusten kaavoihin. Kaavoihin ja raameihin, jotka ovat tulleet ulkopuolelta, mutta jotka olen itselleni hyväksynyt ja yrittänyt omaksua ne. Ne ovat mielestäni rajoittaneet minua ja olen sitä kautta antanut muiden ihmisten vaikuttaa elämääni ja valintoihini, itseeni ja siihen millainen olen. Samaan aikaan kupliva Minä on taistellut tuolla jossain hiljaa vastaan. Elämässäni on muutamakin valinta, joissa toimisin nyt toisin ja joissa ajattelisin pelkästään itseäni ja lastani. En kuitenkaan tarkoita, että tyrmäisin täysin sen miten olen toiminut, mutta valitsisin joitakin asioita ”minä edellä”. Ehkä se on ollut nuoruutta ja tietynlaisten lapsuuden kokemusteni kautta tulleita vaikutteita, mitkä ovat tähän toimintaan minua ohjanneet. Olen kuunnellut toisten odotuksia ja tarpeita enemmän kuin omiani ja sanoisin, että jos joihinkin ”merkkeihin” ihminen haluaa uskoa, niitä merkkejä on melko paljon ilmassa, että valinnat ovat todellakin olleet jotain muuta kuin minua varten. Uskon myös siihen, että nämä ihmiset, jotka ovat näihin ratkaisuihini ja päätöksiini vaikuttaneet, ovat olleet tietoisia vaikutuksestaan minuun. Ehkä tämä on ollut heikkouteni, mutta mietin myös miksi nämä ihmiset ovat halunneet näin toimia, mikä on ollut heidän motiivinsa? Jokainen meistä on vastuussa omista valinnoistaan, mutta sanoisin nuorelle Hannalle nyt; ”Elä elämäsi kuten  itse haluat. Luota sydämeesi ja tiettyyn kaipuuseen vapaudesta. Älä tee ratkaisuja sen pohjalta mitä muut sinulta haluavat tai odottavat, jos se ei tunnu sisimmässäsi oikealta päätökseltä juuri SINULLE. Ole rohkea, älä vertaa itseäsi muihin ja luota itseesi. Älä mieti mitä muut ihmiset sinusta ajattelevat.”
 
Kaikkia näitä elämänohjeita, joita antaisin vuosien takaiselle Hannnalle, olen yrittänyt toteuttaa viime vuodet. Olenkin kiitollinen kaikista kokemuksistani, myös niistä joita muuttaisin ehkä hieman nyt nykyisen elämänkokemukseni myötä, sillä näiden myötä olen kasvanut ja minulla on vielä rahkeita kasvaa lisää. Mikä parasta, voin tehdä sen aikuisena, juurikin tämän ikäisenä. Aika siistiä!
 

 
Olen pyrkinyt elämään elämäni niin että lapsellani olisi kaikki turvallisesti ja perusasiat hyvin, että rakkautta olisi ja se näkyisi ja kuuluisi. Hän on tärkeintä elämässäni ja olen todella ylpeä millainen nuorimies hänestä on kasvamassa. Olen valinnut vanhemmuuden. Vanhemmuuteen kuuluu myös olla itsenäinen, erillinen ihminen ja tämä oli ehkä hivenen hukassa joskus. Olen ollut todella monta vuotta vain äiti, tätä kuitenkaan yhtään väheksymättä! Nykyään olen myös paljon muuta ja se tuntuu hyvälle! Äiti tulen olemaan lopun elämääni ja se on edelleen parasta mitä minulle on tapahtunut, odotan kuitenkin yhä innokkaampana tulevaa; millainen muunlainen ihminen minä olen ja tulen olemaan… Huomisestahan emme koskaan tiedä, mutta toivon että vielä ehtisin tekemään juuri niitä asioita mitä eniten haluan! Asioita, joita MINÄ haluan!
 
Hanna E.