Millaisia sinun unelmasi ovat? Ihan jokaisella meistä on niitä. Pieniä ja suuria.

Jos suljet silmäsi, mikä on ensimmäinen mieleesi avautuva ajatus, unelma tai tavoite?

Oletko miettinyt, miten unelmasi vaihtuvat elämäntilanteesi mukaan, kun taas jotkut pysyvät mukana lähes muuttumattomina? Mikäli havahduit tähän unelmaan, joka ei ole koskaan päästänyt sinua otteestaan, on ehkä tullut aika tavoitella tätä.

Olen itse elänyt pitkään tilanteessa, jossa on paljonkin toiveita ajatushautomossa arjen osalta, mutta joita en kuitenkaan ole saanut purettua sanoiksi, saati sitten teoiksi. On asioita, joista välttämättä edes kaikista läheisimmät ystäväni eivät tiedä. Ehkä hieman suuria ja hullujakin ajatuksia siitä, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, kokea tai millainen haluaisin ihmisenä olla ja millaista elämää viettää. Nämä kaikki sisältävät unelmia, jotka lisäisivät varmasti arjen mielekkyyttä.

”Mitä voit tehdä, että pääset lähemmäksi omaa onnellisuutta ja haavetta, niin että siitä tulisi jotakin konkreettista?” Tätä ajatusta pyörittelen usein mielessäni. Koska olen harkitsevaa tyyppiä, ajatusten muuttaminen teoiksi saattaa olla lepotilassa ikuisuuksia. Kyllä, jopa vuosia. Kuulostaako tylsälle? Niin minustakin. Kun vihdoin ensimmäinen pyörä on lähtenyt liikkeelle, tuttavani ihmettelevät: ” Mistä sä nyt tollasen keksit?” …Niin, toimintavaiheen vihdoin aktivoiduttua tätä on hieman hankala selittää.

Toisinaan tämä yletön, pitkäveteinen pähkäily ja hidas toiminta hermostuttaa itseänikin. Erityisesti asioissa, jotka vaikuttavat perheeseeni, ei vatvomisesta tahdo tulla loppua. Tästä huolimatta, olen sitä mieltä, että elämä tulee elää tässä ja nyt, ei ”sitku”.

Yksi suurimmista tavoitteistani on olla onnellinen tässä hetkessä, OMASSA elämässäni, MINUN arjessani. Olen huomannut, että tätä tulee vaalia, muuten se hiipuu. Mikäli keskityn siihen mitä naapurin Maijalla on ja mitä puolestaan minulla ei ole, en usko sen johtavan kovinkaan ihmeellisiin seikkailuihin. Suuri missioni puolestaan on lopetta ikuisuuksiin kestävä vatvominen ja elää elämää ”sitkuttelematta”. Ripaus extempore-ihmistä minuun ei olisi pahitteeksi.

Omalla kohdallani suunnan muutokset kohti uutta vaativat siis paljon aikaa. Lopulta jokin vastaantuleva elämäntilanne tai tapahtuma yleensä keskeyttää välitilassa seilaamisen ja töytäisee minut eteenpäin. Aika puolestaan näyttää minkälainen matka tulee olemaan ja mihin satamaan kaikki ankkuroituu hetkeksi. Tiedän kuitenkin, että en halua ikuisesti odottaa aaltoa, joka veisi minut mukanaan kohti uutta. Aaltoa joka ei koskaan saavu… 

Epäröijä asuu sisälläni ja pelkään epäonnistuvani ja tiedostan myös mistä tämä johtuu. Nykyään en anna sille valtaa, vaan uskallan jopa juosta kohti kallionkielekettä – siis kohti tuntematonta. Toisin oli nuorena. Elämä ja vuodet ovat opettaneet, että on ok epäonnistua. Miten muuten voisimme olla viisaampia ja nousta ylös vahvempina? Olen onnellinen, että en enää pelkää muiden ihmisten mielipiteitä, kuten joskus, vaan luotan itseeni. Jos olisin elänyt elämäni muiden sanomisien, uskomisien tai ajatusten mukaan, en olisi kokenut tätä kaikkea, niin hyvää kuin huonoakin ja olisi nyt tässä – vahva ja tyytyväinen  siihen mitä minulla on. Eletty elämä on ollut vähintäänkin opettavaista ja kasvattavaa. Anteeksianto vie aikaa, mutta on palkitsevin asia, mitä voit itsellesi antaa.

Joskus tuntuu, että jotkut asiat olisivat voineet olla mutkattomampia. Kuitenkin ajan kuluessa olen oppinut näistä  ja päästänyt  negatiiviset kokemukseni osaksi minua ja matkaani, voimavarakseni.

Me kaikki kohtaamme vastoinkäymisiä elämässämme, saati sitten pyrkimyksissämme tavoitteita kohti. Mutta kuinka pian pääsemme tilanteen- ja itsemme herraksi, ratkaisee lopulta. Hyväksy tilanne ja jatka eteenpäin, on jonkinlainen mottoni. Suunta saattaa olla toinen, mutta näin annan itselleni uuden mahdollisuuden!

Luottaminen itseen ja usko omaan tekemiseen ovat mittaamattoman arvokkaita asioita elämässä. Tähän olen törmännyt erityisesti aikuisiällä. Voisiko sanoa, että tie on ollut välillä suhteellisen karvas mutta opettavainen. Se tunne, kun pystyt seisomaan  omien sanojesi ja ajatustesi takana selkä suorana, on siisti fiilis! Tämä tarkoittaa sitä, että rehellisyydennimissä on otettava niistä myös vastuu.

”Ei oppi ojaan kaada”. Paitsi elämän oppi kaataa ja lujaa! Polvet ja kyynärpäät puhki, hampaat kitalaessa, nenä verillä. Kovaa rytisee ja ensihoitoa kaivataan. Toipumisajan jälkeen haavat arpeutuvat ja haalistuvat hiljalleen, mutta jättävät pienen jäljen, muistutuksen. ”Oppia ikä kaikki…” No, ei aina näinkään. Mutta luulen, että useamman saman virheen jälkeen tämä on jo jonkinlainen valinta kysymys.

Tervetuloa lukemaan Hanna Elina-blogia! Avaustekstissä on jotakin uutta ja jotakin vanhaa. Blogi Lilyyn on ollut harkinta- ja työvaiheessa pitkään. Vihdoinkin on julkaisupäivä koittanut ja yksi askel otettu kohti uutta. Toivottavasti saat jotain irti teksteistäni; ajattelemisen aihetta tai positiivista mieltä, ehkä myös kriittisiä fiiliksiä, jopa epäuskoa – sekin on ihan Ok! Sehän on vain elämää! 

Hanna E.