Vähävaraisen perheen lapsi

Minusta ei koskaan pitänyt tulla yrittäjää. 

Isäni firma teki  konkurssin 90-luvun laman aikana, kuten moni muukin tuolloin. Ajat olivat kovat ja vaikka olin pieni, muistan kuinka rahasta oli aina pulaa ja vanhempamme riitelivät siitä yhtenään. Me lapset emme vielä siinä vaiheessa täysin ymmärtäneet tilanteen vakavuutta, mutta muistan kuinka tiedostin, että kurkkua ei osteta kuin sesonkiaikaan, sillä se oli liian kallista, ja että puuroa oli ruokana useammin kuin muissa perheissä. Meistä puuro oli hyvää.

Muistan kuinka jouluisin äiti haki apua useammilta eri tahoilta ja kiljuimme riemusta koko lapsikatras, kun esimerkiksi seurakunta tarjosi jouluapua. Äidin ystävältä tuli jokavuotinen joulukori.

Koskaan ei yksinkertaisesti vain ostettu MITÄÄN, opimme, että pyytää ei kannata. Kerran siskoni sai uudet sukset, ehkä ensimmäisellä luokalla. Koska olisin halunnut itse sukset ja hiihtää kilpaa, suutuin verisesti. En voinut käsittää, miten juuri HÄN sai sukset joissa oli nykyaikaiset siteet. 

Hiihdin pari viimeistä alakoulu vuottani silloisen ystäväni äidin hieman liian isoilla, vanhoilla varusteilla. Pingoin niin kovaa, että opettajani, joka oli varsinainen hiihtofriikki, sanoi kollegalleen: ”Jos tuolla tytöllä olis oikeat varusteet, se voittais kaikki ja tekis vaikka mitä.” Tämä oli minulle kuin suurempikin palkinto! Olin riemuissani, kun hiihdin maaliin oksennuksen maku suussa, pulssi ohimolohkossa jyskyttäen, sillä ymmärsin, että olin kaikesta huolimatta hyvä.

Hiihtäjää minusta ei tullut, mutta olen edelleen kiitollinen saaduista suksista ja sauvoista ja siitä, että perhe otti minut mukaansa laduille. Oma perheeni ei ollut urheilullinen, mutta minulla oli palava halu liikkua ja harrastaa. Jälkeenpäin ajateltuna myös opettajan sanat ovat syöpyneet mieleeni kannustavina. Hän tuskin arvasi sanojensa merkitystä tuolloin, saati sitä, että vielä 35-vuotiaanakin muistelen niitä. 

 

Äidin motto oli: ”Vaikka mitään muuta ei olisi, niin koti on puhdas.” Sillä mentiin. Oma mottoni on: ”Kun rahaa ei ole, siitä ei voi riidellä.”

Muistan kuinka siivouspäivät olivat tasan silloin kuin niiden kuuluikin olla. Kaikki tasot, joka nurkka siivottiin, listojen pääliset pyyhittiin, matot tampattiin ja petivaatteet tuuletettiin. Jokaisen lapsen tuli myös osallistua tähän. Minulla on kaksi sisarusta ja taidan olla ainoa, joka ottaa tässä asiassa nykyään ”hieman rennommin”. 

Kun erosin lapseni isästä, poikamme ollessa 6-vuotias, minulle tuli yllättävä tarve pingottaa tässä asiassa. Siivosin kuin hullu, pidin järjestystä yllä ja pyyhin pölyjä. Näin jälkeenpäin toki ymmärrän yhtälön, miksi siivoushullu-vaihe vallitsi elämässäni. 

 

Olen ollut kauneudenhoitoalalla yrittäjänä vuodesta 2006. 2010 avasimme kollegani kanssa oman liikkeen, pienen parturi-kampaamon… taantuman keskelle. Toisin siis kävi, minusta tuli kuin tulikin yrittäjä. Hiukset ovat pääosaamisaluettani ja leipätyöni.

Vuodet ovat siis vierineet tässäkin asiassa ja aivan kuten vanhempanakin, olen myös kasvanut ammatissani henkisesti. Käänteitä on koettu ja mutkaisia teitä kuljettu, mikroyrittäjän arki ei ole helppo sekään – oppirahoja on maksettu. Vastoinkäymisiltä ja ”lopetusajatuksilta” tuskin välttyy kukaan yrittäjä. Siksi myös meillä on tehty aikanaan suunnitelma B. 

Hiljalleen yrityksemme on kaikesta huolimatta kehittynyt. Tällä hetkellä liikkeessämme työskentelee viisi alansa osaavaa ammattilaista ja jatkoa suunnitellaan parhaillaan. On ihanaa, kun on töitä ja voimme työllistää itsemme, sekä tarjota työpaikan näkemällämme vaivalla.

Rahallista hedelmää, laajempaa sellaista, tämä tuskin kantaa koskaan. Mutta tämä asia on myös yksi, jonka jouduin aikoinani priorisoimaan elämässä. Sanoisin, että tämä on elämäntapa ja valinta. Olen valinnut työni olla yrittäjänä tällä alalla, valinnut tuovani yksin leivän pöytään, mutta ennenkaikkea, valinnut myös perheen ja se on asia, mille haluan antaa aikaa. Tulee hetki, kun minulla on mahdollisuus painaa töitä yötäpäivää, enää en vain tiedä haluanko…

 

Yläkoulussa eräs poika kommentoi kenkiäni. ”Toi käyttää äitinsä kenkiä”.  Kengät olivat äitini, sillä minulla ei ollut omia talveen sopivia ja oli pakkasta. Tykkäsin kengistä itse ja muistan edelleen kuinka idioottina pidin poikaa, syvästi. Yhtälailla muistan henkilöt, jotka eivät koskaan kommentoineet mitään. Onkin hyvä miettiä, miten haluat itse jäädä ihmisten mieleen? Toivottavasti elämä on kohdellut kaikkia heitä mukavasti.

Lapsuuden perheemme oli oikeasti köyhä, vähävarainen, kuten nykyään sanotaan. Siksi arvostan itseäni ja sitä mitä olen saanut aikaan. Tie on ollut perhanan kivinen, mutta olen todellakin tehnyt töitä sen eteen, että voin aamulla mennä töihin omaan firmaani ja antaa osan itsestäni sitä kautta myös muille hyvässä hengessä. Itserakkaudessa ja itsensä arvostamisessa on suuren suuri ero!

Haluan muistuttaa, että rahattomuus tuntuu pahalle myös perheen nuorista. En ole koskaan kertonut kenellekään, edes äidilleni, että lopetin lukion toisen vuoden jälkeen, koska ymmärsin että perheelläni ei ole mahdollisuutta ostaa kirjojani. Menin kerran paikallisen kylän kirjakauppaan, enkä saanut hankittua kirjoja uudelle jaksolle, sillä edellinen lasku oli maksamatta. Silloin päätin, että lopetan. Minuun meni liikaa rahaa.

En ole katunut sitä, sillä tiesin jo tuolloin ”mikä minusta tulee  isona” ja olen pärjännyt ilman lukiota. Hyödyin myös opinnoista  ammattiopintojen puolella. Joskus kuitenkin mietin, että olisihan tuon voinut käydä loppuunkin.

Tänä päivänä voin itse ostaa perheelleni kurkkua, jouluna ruokaa ja tarvittaessa uudet kengät sekä harrastaa, jota lapsena tai nuoruudessani ei ollut mahdollisuutta tehdä. Hinnalla on edelleen väliä. Toisinaan sitä katsotaan meillä hieman löyhemmin, toisinaan suurennuslasin kanssa. Lapsuuteni vaikuttaa edelleen ja en voi kieltää, etteikö kirpaise tai ihmetytä, kun törmään henkilöön, joka valittaa ettei tilillä ole kuin 200 euroa rahaa… Toiselle 50 euroa on aarre, toisella se alkaa vasta viisinumeroisesta luvusta.

Tällä pienellä lohkaisulla lapsuudestani halusin koulujen alun kynnyksellä kertoa, millaista joidenkin perheiden arki on myös tänä päivänä. Ja myös sen, kuinka tärkeässä roolissa aikuiset sanojensa ja tekojensa takana ovat.

Aina omalla perheelle ei syystä tai toisesta ole mahdollisuutta antaa edes niitä rohkaisevia sanoja tulevaisuuteen, vaikka sitä sisimmässään haluaisikin. Muu välittävä aikuinen voi hyvin pienillä teoillaa tai sanoillaan tsempata ja tukea, jopa tietämättään. Mahdollisesti oman lapsenkin kaveripiirissä saattaa olla paria kivaa sanaa kaipaava lapsi tai nuori!

Nuorille tiedoksi, että vaikka emme itse voi valita lähtökohtiamme, voimme valita tulevaisuutemme. Niin kliseiselle ja turhauttavalle kuin se kuulostaakin, mutta kaikki se räpiköinti ja kivinentaival vie kuitenkin eteenpäin, jos niin päättää. Osan meistä tarvitsee tehdä kymmenkertainen työ, kun toinen saa saman valmiiksi katettuna. Sen on oltava OK, sillä jos et anna luovuttamisen olla vaihtoehto, on yrittämisen oltava!

Seuraava puolestaan pätee mielestäni jokaisen ihmisen elämään: On hienoa, kun voi olla ylpeä siitä mistä tuli ja mihin päätyi. Ylpeä itsestään!

Hanna E.