Live a little.
Olen tämän blogihiljaisuuden aikana ollut rohkea tyttö. Kuten olen maininnut, olen mukana eläinsuojelutyössä ja kuulun Pirkanmaan alueella toimivan yhdistyksen hallitukseen. Olen edellisen kerran käynyt toimitilallamme joskus keväällä, ehkä toukokuussa..? Kesällä olin aina sovittujen tapaamisten aikaan joko töissä tai niin huonovointinen, etten voinut kuvitellakaan lähteväni suhaamaan bussilla melkein puolen tunnin matkan päähän.
Viikko sitten sunnuntaina kuitenkin rohkaisin mieleni. Bussiin en kyllä hypännyt, se olisi ollut jo liikaa. Sain onneksi kyydin järjestymään, mikä tietenkin vähensi stressiä. Jännitys ei ennakkojärjestelyistä huolimatta pyyhkiytynyt täysin pois, vaan kyytiä odotellessani ja autossa istuessani olin äärettömän jännittynyt ja tunsin hermostuksen koko kropassa. Hermostuksissani tietenkin olin alkanut jo edellisenä päivänä lähes sairaalloisesti kontrolloida syömisiäni ja maratonpalaverin aikana en uskaltanut haukata palaakaan eväsleivästäni. Kaikki meni kuitenkin melko hyvin, joskin syömättömyyttä seurasi maanantaiaamuun asti kestävä päänsärky ja ällötys. Aika pieni hinta kuitenkin tästä edistysaskeleesta.
Ihmissuhdeasiat ovat myös nytkähtäneet hieman eteenpäin… Olen elellyt vuoden verran yksinäni (no, kissoineni) ja kesän aikana aloin viimein tuntea itseni riittävän ehjäksi voidakseni taas ajatella sitoutumista. Olin kuitenkin alistunut ajatukseen, etten voi hetkeen ketään löytää, koska missäpä minä nyt ketään tapaisin. Liikennevaloissa matkalla töihin? Lähi-Siwan kassajonossa? Tuskin. Ei ajatus yksin olosta mikään musertava ollut, viihdyn itseni kanssa oikein hyvin ja olen oppinut nauttimaan pienistä ja yksinkertaisista asioista, joita voin puuhailla, vaikka olo ei ihan mahtava olisikaan.
Nyt on kuitenkin käynyt niin, että onnekkaan sattuman kautta olen tutustunut ihmiseen, joka kolmien treffien perusteella vaikuttaa todella hyvältä tyypiltä. Mies on kaikessa rauhallisuudessaan niin herkkä, rehellinen ja järkevän oloinen, että vastoin omia odotuksiani kerroin hänelle IBS-rajoitteestani ensimmäisen tapaamisen jälkeen viestillä. Kerroin, miten voin ajoittain niin huonosti, että istun kylpyhuoneen kynnyksellä itkemässä uskaltamatta liikahtaakaan. Kerroin, miten kotoa poistuminen on erityisesti kuluneen puolen vuoden aikana tuntunut lähes mahdottomalta. Kerroin, että saan apua, mutta edistymisestäni ei tähän hätään ole mitään takeita. Kerroin melkeinpä kaiken. Kerroin, itkin ja pelkäsin.
Mies on kuitenkin ollut niin ymmärtäväinen, että melkein häpeän omaa pelkoani. Tunteista puhuminen on hänelle vallan hämmentävän luonnollista. Hän kysyy ollessaan epävarma, kuuntelee, keskustelee ja tahtoo oikeasti ymmärtää. Hän tuntuu näkevän (ainakin päällimmäisen) suojakerrokseni läpi ja kantaa huolta jaksamisestani. ”Sinä olet niin hauras. Ja silti niin rohkea.”
En odota liikoja; murheita ja pettymyksiä on tullut niin paljon. Olen kuitenkin valmis katsomaan tämän kortin. Jospa voisin sen avulla hieman herätä henkiin. Elää vähän.
-Hanna-