Saikku. Kappas.

Hyi ällö. Ei taida olla edes sanoja kuvaamaan tätä oloa.

Viimeisen parin viikon aikana töihin lähteminen on ollut uskomattoman vaikeaa ja mieleen palaa väkisinkin viime kevään pitkää sairauslomaa edeltävä aika, kun erityisesti iltavuoroon lähtöä edelsi naurettava vessarumba, joka söi huikeimmillaan aikaa yli tunnin. It’s all back. Aivan kuin vatsani ei tahtoisi lähteä töihin – tai muuallekaan – lainkaan.

Tänä aamuna herätessä olo oli jotenkin epämääräisen epämukava. En osaa pukea sanoiksi sitä, mikä tuntui olevan pielessä, mutta jokin oli, ja aamupäivän mittaan olo vain paheni. Siinä vaiheessa, kun vessaralli ei riittänyt, vaan tuntui, että on syytä ottaa ämpäri kaveriksi sohvannurkkaan, otin puhelimen käteen ja soitin töihin; ei minusta taida tänään olla asiakaspalvelijaksi.

Ämpäri on, luojan kiitos, ollut tarpeeton, mutta olo on ällöttävä. Tuntuu kuin sisuskalut, erityisesti vatsalaukku, olisivat liian suuret kroppaani. Vatsa tuntuu yhtä aikaa kumisevan tyhjältä ja äärettömän täydeltä ja kaikki pienetkin askareet tuntuvat ylivoimaisilta; olin purskahtaa itkuun nostellessani kissanvessat takaisin minikylppäriini suihkun jälkeen.

Huonon olon lisäksi ärsyttää juuri voimattomuus. Se, ettei jaksa tehdä mitään. Ahdistun valtavasti päivistä, jotka vietän kotona saamatta mitään aikaan. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että ällöolosta huolimatta ehdin tänään pestä koneellisen pyykkiä, tiskata, imuroida ja askarrella loppuun työpaikan äitienpäiväyllätykset, jotka M lupasi ystävällisesti noutaa kotoani, mikäli en huomenna ole työkykyinen.

Nyt taidan napata Miuku-kissan kainalooni – se tuli jo viereen hurisemaan, kun kannoin läppärin makuuhuoneeseen – ja ottaa pienet torkut siinä toivossa, että tämä hemmetin ällötys menisi ohi.

-Hanna-