Myös ne hyvän muruset

Kahlattuani viime aikoina hieman syvemmissä vesissä olen pohtinut aiempaa enemmän myös sitä, mikä elämässäni on hyvin. Niitä pieniä juttuja, jotka tuovat päiviin iloa ja saavat ajatukset pois kurjista asioista. Vaikka viimeisimmät kirjoitukseni ovatkin ehkä hieman ankeammissa tunnelmissa kirjoitettuja, niin ei tämä elämä ihan täysin syvältä ole. Eräs suunnatonta iloa elämääni tuova asia ovat eläimet.

Olen aina ollut kissaihminen. Toki muutkin eläimet saavat sydämeni sulamaan, mutta kissat aivan erityisesti. Perheessämme oli Masi-kissa jo enne syntymääni ja olimme erottamattomat 17 vuoden ajan, kunnes vatsassa ollut kasvain vei voiton. Masilla oli asennetta, nuorena poikana se oli melkoinen jekkuilija ja räpsi pahaa-aavistamattomia vierailijoita sohvan alta nilkkoihin ja puutarhatuolin rakosista pyllyyn… Masi eli 20-vuotiaaksi. Sydän oli vahva loppuun asti, sanoi lääkäri, ja ilman kasvainta Masilla olisi voinut olla vielä aikaa jäljellä. Vaikka vuosia Masin lähdöstä on vierähtänyt jo kymmenen, itku tulee joka kerta sitä miettiessäni.

Nyt jaan kaksioni kolmen hyvin erilaisen kissan kanssa. Miuku, ”esikoiseni” on erään tuttavani mukaan oikea kukkahattutäti kollikissan ruumiissa. Miuku pitää siitä, että asiat rullaavat sujuvasti eteenpäin; muutokset ovat sieltä, ja syvältä ja jos Miukua jokin ärsyttää, niin voi pojat, sen kyllä näkee naamasta! Se rakastaa torkkumista ja viihtyy paljon omassa rauhassaan. Silloin tällöin lentää Kiukku-Miukunkin kukkahattu nurkkaan ja silloin on kissankarvaa ilmassa ja matot rullalla!

Hipsu taas on maailman suurisydämisin kissa. Sillä on ilmeisesti muutama ruuvi jäänyt hieman löysälle ja siksi kaikki on sen mielestä tolkuttoman jännittävää ja mielenkiintoista. Hipsu osallistuu kaikkeen, rakastaa kaikkea ja kaikkia – ellei se tykkää sinusta, voit vain katsoa peiliin. Hipsu on meillä se, joka huolehtii kaikkien hoitokissojen kotiutumisesta. Se adoptoi pikkupennut omakseen, kylvettää ja leikittää, nukkuu niiden kanssa ja opettaa niille siistit pottatavat – jokaisen kunnon kissan on opittava peittämään jälkensä taitavasti. Hippiäinen ei pelkää mitään eikä ketään (paitsi vähän autoja ja liian innokkaita koiria), eikä paljon lupia kysele ennen kuin kiipeää syliin.

Mariska, rehevä tyttöni, on äiskän erityislapsi. Se pelkää oikeastaan kaikkea ja kaikkia ja tarvitsee välillä aikaa rauhoittua. Tällä hetkellä se asuu yksin makuuhuoneessa, sillä se säikkyy Miukua, joka yrittää todistella olevansa pomo. Mariska tuli aikanaan luokseni ensikotiin, mutta kun sopivan sitoutumiskykyistä kotia ei ilmaantunut, se sai jäädä meille. Mariska rakastaa huiskulelulla ja palloradalla leikkimistä ja on oppinut kovasti nauttimaan silityksistä. Kissa, jota ei kaksi vuotta sitten saanut edes hipaista, puskee minua päivittäin kasvoihin ja antaa pikkuhiljaa myös vieraiden silittää itseään. Syliin Mariskaa ei saa ottaa ja kynsiä on turha yrittää leikata, mutta pikkuhiljaa tästä kovia kokeneesta tytöstä kehittyy hieno ja rohkeampi kissa.

Puolentoista vuoden aikana luonani on Mariskan lisäksi kymmenen muuta hoitokissaa. Muutamaa pikkupentua lukuun ottamatta ne ovat olleet ihmiseen tottumattomia, arkoja ja sihiseviä kissoja, joista jokainen on – Hipsun hienolla avustuksella – kehittynyt meillä asuessaan ja löytänyt lopulta täydellisen, kärsivällisen ja rakastavan kodin. Ei ole mitään niin palkitsevaa kuin saada ensimmäistä kertaa koskettaa eläintä, jonka kokemukset ihmisestä ovat olleet järjestäen negatiivisia, jopa olemattomia.

Omien ja ensikotikissojen lisäksi iloa elämään tuovat muidenkin lemmikit. Hankkiessani ruokaa ja tarvikkeita omille kissoilleni ostan usein pieniä yllätyslahjoja ystävieni ja työkavereideni lemmikeille. Moniakaan niistä en ole koskaan nähnyt, mutta rakastan kuunnella tarinoita niiden touhuista. Myös asiakkaiden lemmikit ilahduttavat minua suuresti. Työpaikallani vipeltää jos jonkinlaista karvaturria – useimmiten ne ovat koiria – ja jotkut niistä jäävät mieleen erityisen hyvin. Edellisessä työpaikassani vieraili säännöllisesti musta labradorinnoutaja Rocky. Sen omistaja oli Tanskassa syntynyt, mutta vuosia Kanadassa työn vuoksi asunut harmaatukkainen herrasmies. Rocky oli hurjan kiltti ja tottelevainen. Se kantoi meille tytöille usein Toffifee-paketin ja tuli aina häntä heiluen tervehtimään, kun isäntä antoi luvan. ”Go say hi!”, mies sanoi, ja Rocky totteli.

Sen jälkeen, kun muutin pois kotoa, minulla on aina ollut naapurustossa lempikoira. Ensimmäisessä omassa kodissani se oli naapuriasunnon mäyräkoira, joka ei halunnut kulkea vieraiden kanssa samaan aikaan hissillä, eikä suostunut kiipeämään rappusia, koska oli joskus liukastunut ja satuttanut itsensä. Se piti aina nostaa portaikossa syliin. Kun sitten muutin tästä asunnosta pois, kuokin puolisen vuotta epävirallisesti miesystäväni asunnossa ennen kuin muutimme yhteen. Siellä lempikoirani oli naapuritalon ihastuttava, vanha lapinkoira, jonka nimen aina unohdin, joten kutsuin sitä vain Lempikoiraksi. Sen omistaja oli iäkäs nainen, joka oli pelastanut koiran lopetusuhan alta ja sukulaisten vastustelusta huolimatta ottanut sen luokseen. Kahdestaan he olivat varsin sympaattinen pari töpötellessään verkkaiseen tahtiin kävelylenkeillään. Kun toinen väsähti, toinen odotti kärsivällisesti, kunnes matka saattoi taas jatkua.

Kun muutimme miesystäväni kanssa yhteiseen asuntoon, lempikoirani oli samassa kerroksessa asuva vehnäterrieri Dino. Se oli hauska kaveri, aina hyvällä tuulella – ja tukka vähän silmillä. Naapuritaloon muutti viimeisenä kesänämme herttainen pieni koiranpentu, joka opetteli ulkoilua pihanurmella, mutta Dino onnistui silti säilyttämään lempikoiran tittelin itsellään. Nykyisellä asuinalueellani on todella paljon kaikenkarvaisia koiria; niiltä ei voi välttyä edes pikaisella roskienvientireissulla. Heti tähän muutettuani lempikoiran viitta laskeutui naapuritalon Kaislan harteille. Kaisla on kultainennoutaja ja varmasti yksi maailman tottelevaisimmista koirista. Sen omistaa jo eläkkeelle ehtinyt pariskunta, mutta se ulkoilee aina isäntänsä kanssa – rouvalle liikkuminen vaikuttaa olevan hankalaa. Kaisla on kovin ystävällinen; se tulee aina tervehtimään ja olen kaivannut sitä nyt, kun se viettää kesälomaa isäntäperheen mökillä.

Naapurirappuun on hiljattain muuttanut uusi sydäntenmurskaaja, puolivuotias pomeranian-pentu Arttu. Sellainen muuttaa kenet tahansa koiraihmiseksi. Onko mitään niin suloista kuin äärettömän energinen ja supersuloinen otus, joka kaikista kulmista katsottuna näyttää pieneltä, pörröiseltä halipallolta? Pikkukoira vipeltää usein tennispallon tai puruluun perässä nurmikolla olohuoneeni ikkunan alla ja sen touhuja on hauska seurata; pentujen käytöksessä on jotain niin vilpitöntä. Artun iskä ja äiskä ovat mukava nuoripari, joilla on aina aikaa hetki jutella pörrölapsen kuulumisista. Jos minä joskus hankin koiran tämän kissalauman jatkoksi, se on todennäköisesti juuri tuollainen pieni ja suloinen olento.

Tuttujen eläinten lisäksi moni sattumalta kohtaamani nelijalkainen jää mieleeni pysyvästi. Kaupungin keskustassa asuessani törmäsin usein mieheen, joka ulkoilutti pientä siperianhuskylaumaa. Miehen omassa ulkonäössä saattoi olla toivomisen vaaraa, mutta koirat näyttivät aina hyvinvoivilta; turkit kiilsivät ja ne saivat selvästi hyvää ruokaa ja tarpeeksi liikuntaa, sen näki heti niiden ryhdikkäästä ja jäntevästä olemuksesta. Ilahduttavin yksittäisistä kohtaamisista sattui kuitenkin joitain vuosia sitten. Oli sateinen päivä ja mukavuussyistä olin päättänyt mennä töistä kotiin bussilla. Pysäkillä seisoskellessani ohitse kulki tyttö sateenvarjo kädessä ja kumisaappaat jalassa. Tytön vieressä tepsutteli pieni italianvinttikoira. Sen selässä lepatti punainen, leppäkerttukuosinen sadeviitta.

 

-Hanna-