Vanhaa suolaa vanhoissa haavoissa

Siitä on aika tarkalleen kaksi vuotta, kun päätimme ex-mieheni kanssa jatkaa elämää erillämme. Eroomme ei liittynyt kolmansia osapuolia, katkeruutta tai muutakaan draamaa; asumme lähekkäin, olemme pitäneet yhteyttä erosta lähtien lähes viikoittain ja tavanneetkin muutamia kertoja. Hän tiedustelee vointiani ja on aidosti kiinnostunut kissoistani – olihan niistä kaksi aikanaan myös hänen lapsiaan.

Kaksi vuotta sitten molempien elämässä oli eron ja muuton lisäksi uusia tuulia. Minä vaihdoin työpaikkaa ja exäni aloitti opiskelun ammattikorkeakoulussa. Tiesin, että tämän aika tulisi, mutta nyt se on oikeasti käsillä: mies on lähdössä vaihtoon ulkomaille. Sloveniaan, puoleksi vuodeksi. Vähintään. Toki en ihmettelisi, vaikka hän jäisi sille tielleen; veri on jotenkin aina vetänyt häntä maailmalle.

Tapasimme tällä viikolla todennäköisesti viimeistä kertaa ennen hänen lähtöään. Pelkäsin hermoilevani itseni kipeäksi, mutta vointini oli täysin normaali. Istuimme ja juttelimme hänen muuttovalmisteluistaan, töistä, kissoista, kaikesta. Aika kului siivillä ja kun hänen oli aika lähteä kotiin, tunnelma oli haikea. Seisoimme pitkään eteisessä ja halasimme. Hän silitti ja suukotti hiuksiani, tuoksui niin tutulle, että sattui. Suutelimme, pitkään.

En minä sitä missään vaiheessa ollut unohtanut, mutta nyt se taas kolahti tajuntaani ja lujaa; hän on hyvä mies. Paras, johon olen ikinä törmännyt. Ja kaupan päälle komeakin. Vielä kahden vuoden jälkeen hän piteli minua juuri oikein, juuri niin kuin pitää, ja minä olin siinä, hengitin hänen tuoksuaan ja halusin pyytää häntä jäämään.

Kun ovi viimein sulkeutui hänen takanaan, itkin. Pitkään. Asunto tuoksui häneltä, minä tuoksuin häneltä ja voi helvetti, miten ikävöin! Parisuhteen päättyminen ja viimeinen ilta yhteisessä asunnossamme olivat kivuliaita. Jollain tavalla tämä ero kuitenkin tuntuu todellisemmalta: hän ihan oikeasti lähtee, ei kilometrin päähän vaan aivan toiseen maahan. Pois. Ei ehkä enää palaa.

Nytkö se on ohi?

-Hanna-