Lähelle on pitkä matka.

Olen ollut kaksi viikkoa sairauslomalla, koska vatsani on ollut niin huonossa kunnossa, etten ole pystynyt juurikaan poistumaan kotoa. Olen käynyt viemässä roskat ja piipahtanut kerran naapuritalossa sijaitsevassa pyykkituvassa. Lähi-Siwaan on noin sata metriä matkaa ja siellä olen poikennut olon ollessa joten kuten siedettävä.

No, okei, maanantaina kävin tekemässä testimielessä aamuvuoron; joskushan sinne oli palattava. Pää kesti joten kuten, mutta kroppa taisteli vastaan senkin edestä. Tiistaiksi oli sovittuna kontrollikäynti oman työterveyslääkärini luona ja tarkoituksena oli yhdessä keskustella siitä, miten hoitoni kanssa on jatkossa parasta edetä.

Lääkäriin lähteminen kesti tavalliseen tapaan ikuisuuden; puoli tuntia taistelin huonovointisuuden kanssa ennen kuin olo oli tarpeeksi vakaa kotoa poistumiseen. Matka lääkäriasemalle ei ole kovin pitkä, mutta olen viime aikoina joutunut kulkemaan sen taksilla, koska vatsa ja hermot eivät vain yksinkertaisesti kestä kävelymatkaa. Huonovointisuuden vuoksi lääkäri määräsi vielä tiistain sairauslomapäiväksi – tämä päivä olisikin ollut joka tapauksessa vapaa. Huomenna olisi sitten taas työpäivä edessä. Iltavuoro. Lääkkeiden ansiosta tämä päivä on sujunut suhteellisen vähäisin ongelmin, mutta tiedän mieleni (ja vatsani) reagoivan aivan eri lailla huomenna, kun on pakko poistua kotoa ennalta määrättyyn aikaan, josta ei voi joustaa.

Pelkään töihinlähtöä; todellisuudessa niin lyhyt matka tuntuu loputtoman pitkältä. Välillä minulla on koko matkan todella vahva tunne, että on käännyttävä takaisin; paniikki ja (osittain sen seurauksena) paha olo kasvaa kasvamistaan ja pala nousee kurkkuun. Kauppareissuilta olenkin välillä kääntynyt takaisin. Olen saattanut päästä jo parinkymmenen metrin päähän kaupan sisäänkäynnistä, mutta sitten matka on päättynyt kuin seinään: en pysty menemään sisälle. Se on turhauttavaa, mutta en mahda sille mitään.

Vielä töihinlähtöäkin enemmän pelkään töissäoloa. Olen alkanut oppia, että näissä asioissa on vain viisainta kuunnella omaa kroppaa. Välillä se vain tuntuu uskomattoman itsekkäältä. En tahtoisi jättää ketään toista pulaan vatsaoireideni takia. Kamalinta oli tiistaina ilmoittaa esimiehelleni, etten kykenekään tekemään listalla olevaa iltavuoroani. Nyt pelkään, että vointini romahtaa lääkkeistä huolimatta. Olen yrittänyt olla ajattelematta asiaa liikaa, mutta siitä huolimatta huominen kummittelee mielen perukoilla…

-Hanna-

P.S. Ärsyttävän isoksi tuli tuo kuva, mutta koska olen surkea ATK-ihminen, en edes yrittänyt tehdä asialle mitään. Anteeksi.