Nälkä on kirosana

IMG_20150614_173740 (2) (640x406).jpg

Suhteeni syömiseen on suoraan sanottuna melko kieroutunut. Olen aina ollut hyvin pieniruokainen, enkä ole koskaan erityisemmin nauttinut syömisestä. Välillä vihaan – tai kammoan – syömistä niin paljon, että toivoisin voivani elää ilman sitä. Nuorempana, ehkä 17-23 vuoden iässä, saatoin hyvinkin olla päivällä 12 tuntia syömättä mitään.

Nykyisin tätä tapahtuu huomattavasti harvemmin, mutta IBS-oireideni ollessa pahimmillaan ruokailuiden välillä saattaa joskus työpäivinä olla kymmenisen tuntia. Joskus ehkä varovasti nakertelen takahuoneessa kuivaa näkkileipää, jos tulee sellainen olo. Ei siis nälkä, ei missään tapauksessa, se on mielestäni kamala sana, enkä käytä sitä koskaan. Minulle se tunne on ”nyt on pakko syödä jotain”. Jossain vaiheessa mielessäni sekoittuivat käsite ”nälkä” ja se karmean tyhjä pahoinvoinnin ja heikotuksen tunne, joka alkoi seurata jokaista ruokailukertaa. Ne tuntuivat samalta. Nälästä tuli kirosana. En tahdo tuntea sitä.

En ole koskaan vältellyt syömistä laihtuakseni. Ketäpä nyt ei olisi joskus läskiksi haukuttu, mutta painoni on korkeimmillaankin ollut 57 kiloa, joten tiedän, etten ole lihava – toki rasvaa voisin mielihyvin muuttaa lihaksiksi, mutta se lienee aika tavallista. Vaikka olen naurettavan vähäisen syömiseni vuoksi varmasti kärsinyt aliravitsemuksesta, en onneksi ole koskaan ollut taipuvainen syömishäiriöiseen ajatteluun. Tosin, kuten olen muutamalle ystävälleni todennut, sellaisen kai saisi suhteellisen pienellä vaivalla itselleen hankittua, sillä kaikkein paras olo on usein silloin, kun olen ollut useamman tunnin syömättä. Toisaalta voisin syödä mitä tahansa miten paljon tahansa, sillä mikään, mitä syön, ei kuitenkaan pysy kauaa sisällä… Vakavilla asioilla ei pitäisi vitsailla, mutta kun elää sellaisen vaivan kanssa, josta johtuen aika tuntuu välillä kuluvan enemmän vessassa kuin missään muualla, on pelattava niillä korteilla, jotka on saanut.

Ollessani reilu parikymppinen IBS-oireeni alkoivat puskea toden teolla läpi. Tuolloin en ollut kuullutkaan mistään tämänkaltaisesta ja luulin, että se, mitä söin, aiheutti oireet. Aloin vähitellen karsia pois jotain sieltä, toista täältä, mutta koska ruokavalioni oli jo valmiiksi hyvin rajallinen, en osannut – tai uskaltanut – ottaa mitään karsimieni ruokien tilalle. Aloin pitää kirjaa syömisistäni ja siitä, miten vatsani milloinkin reagoi. Vointini meni kuitenkin huonommaksi ja huonommaksi ja syömiseni väheni entisestään; vaikkei siinä järkeä ollutkaan, aloin uskoa, että syöminen itsessään aiheutti pahan olon. Näin jälkeen päin ei voi kuin ihmetellä, miten jaksoin tasapainoilla koulun, työharjoittelun ja palkkatyön kanssa olemattomalla ravinnolla.

Olen säilyttänyt kaikki ruokapäiväkirjani ja silloin tällöin selailen niitä. Ne ovat aika korutonta luettavaa; pieni jogurtti, kaksi leipäviipaletta ja suklaapatukka. Ehkä lasi mehua. Säälittävää. Todella säälittävää. Vanhojen merkintöjen lukeminen on todella raskasta; itken usein niitä selatessani. Välillä, niinä hetkinä, kun olen luovuttamaisillani, niiden kirjojen kannet on kuitenkin avattava, sillä mikään muu ei yhtä hyvin muistuta minua siitä, miten pohjalla olen ollut. En ole perillä, en helvetti soikoon lähelläkään maalia, mutta matkalla kuitenkin, enkä saa päästää itseäni kääntymään takaisin.

 

– Hanna –

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *