Lojuin eilen illalla olohuoneen lattialla hikisenä, käsi- ja rintalihakset hellinä iltajumpasta, jonka olen tällä viikolla jälleen yrittänyt palauttaa rutiineihini. Sohvan vieressä oli viikonloppulaukku, melkein valmiiksi pakattuna hotelliyötä varten, jonka olimme suunnitelleet Annikan kanssa tälle päivälle. Huone oli varattu ja olin hetkeä aiemmin lähettänyt Annikalle viestin ja tiedustellut aikataulua.
Puhelin soi sohvapöydällä; äiti.
”Mä soitan äkkiä vaan. Helka-mummu on kuollut. Vaari oli soittanut ambulanssin, mutta ei ne voineet enää tehdä mitään. Mun täytyy nyt lopettaa, me ollaan lähdössä sinne…”
En osaa kuvailla, miltä se tuntui. Epätodelliselta, unelta, ei miltään, kamalalta. Istuin edelleen jumppamatolla ja laitoin Annikalle viestin. Hän sanoi heti, että voimme perua hotelliyön, ehdimme kyllä myöhemminkin, jos tahdon olla perheeni kanssa. Niin, aivan. Niin on varmaan parasta. Peruin hotellihuoneen netin kautta ja jäin miettimään. Oksetti. Heikotti. Tässä tilanteessa moni varmasti suuntaisi superkotiin. Minä en tehnyt niin, jäin kotiin. Samoin tekivät molemmat sisarukseni. Äidistä ei kuulunut illan aikana muuta, uskon vanhempieni ja äitini sisaren olleen vaarin luona koko illan. En voi edes kuvitella, millainen tilanne on hänelle ollut. Mummu ja vaari ovat olleet aina yhdessä, pari vuotta sitten istuimme juhlistamassa heidän 60-vuotishääpäiväänsä.
Mummu sairastui joitakin vuosia sitten krooniseen paksusuolentulehdukseen ja vanheni sen jälkeen silmissä; pyöreä mummu, jonka muistan lapsuudestani, kuihtui pikkuhiljaa pikkuruiseksi, vanhaksi naiseksi. Emme tavanneet usein, mutta kun tapasimme, iloisen ja puheliaan kuoren läpi tihkui surumielisyyttä. Viime jouluna hän muisteli tavallista enemmän minun lapsuuttani; kuinka pienenä tyttönä istuin mökin rappusilla pesemässä perunoita ja miten kovasti tykkäsin ”kettukarkeista” – niistä Fazerin neliskulmaisista marmeladinameista.
Kuolema tuli sairastelusta huolimatta yllätyksenä. Tänä aamuna äiti laittoi viestin, että mummu oli kuollut nukkuessaan. Oli mennyt päiväunille, eikä ollut enää herännyt vaarin kutsuessa syömään. Tieto oli tavallaan helpotus; niin olin hänen toivonut lähteneen, rauhallisesti. Samalla äiti kuitenkin vahvisti pelkoni: vaari ei ollut saanut nukuttua koko yönä, hänellä oli ollut sydänkipuja. Hän sai joitain vuosia sitten sydänkohtauksen, eikä ole sen jälkeen ollut aivan entisensä. Pelkään, miten hän pärjää nyt, kun mummua ei enää ole. He olivat varmasti toisilleen suurin syy siihen, että sairauksista huolimatta jaksoivat elää yhdessä, omassa kodissaan. Miten käy, kun toinen lähtee?
Olen edelleen kotona. Kysyin sisaruksiltani, ovatko he menossa käymään superkotona, eikä kumpikaan ainakaan vielä ollut suunnitellut asiaa. Hetken aikaa ajattelin, että niin kai kuuluu tehdä ja olen jotenkin kylmä tai tunteeton antaessani vanhempieni olla kahdestaan tilanteessa, jollainen kaikessa surullisuudessaan kai usein tuo ihmiset yhteen. Mietin, miksei lähteminen tullut mieleeni, mutta rauhoituin ymmärtäessäni, ettei meitä ole kasvatettu niin.
Meillä ei ole ollut koskaan läheisiä suhteita perheeni kesken. Meillä ei ole halailtu, suukoteltu, lohdutettu tai kyläilty tai kyselty kuulumisia muuten vain. Olen oppinut selvittämään ongelmani itse, suremaan suruni ja iloitsemaan iloni omassa rauhassani; niin vanhempanikin ovat tehneet. Vaikka salasin esimerkiksi oman sairauteni vanhemmiltani vuosia, en ole varsinaisesti kokenut, etten voisi kertoa heille asioita. Se ei vain ole tuntunut luonnolliselta. Olemme aina kertoneet uudet parisuhteet, erot, koulu- ja työpaikka-asiat ja muut päätökset faktoina ja niihin on suhtauduttu samalla tavalla, faktoina. Tunteista meillä ei ole puhuttu.
Muistan kerran 28-vuotisen elämäni aikana lohduttaneeni äitiä. Se oli silloin, kun äiti oli ottanut itselleen tatuoinnin ja isä riehaantui asiasta aivan täysin. Se on tainnut olla ainoa kerta, kun äiti on sillä tavalla avoimesti surrut nähteni. Perheemme kissan, Masin kuoltua äitini oli surullinen, mutta en muista juuri nähneeni kyyneliä. Meillä ei vain tehty niin, puhuttu tunteista tai udeltu niitä. Meillä ei rynnätä keskelle toisen surua, koskaan.
Tästä joku mielenterveystohtori varmasti vetäisi omat johtopäätöksensä ja jonkun näkökulmasta vaikutan varmasti jotenkin tunnetasolla kieroon kasvaneelta, mutta en osaa muutakaan. Kaikki muu tuntuisi teennäiseltä, luonnottomalta. Yhdessä suremisen hetki tulee aikanaan, siihen asti suremme kukin tavallamme.
-Hanna-
