Siinä rajalla?

Lyhyesti mainittakoon, että en mennyt maanantain terapiatapaamiseen. Tuttu tarina, liiankin tuttu. Neljänkymmenenviiden minuutin hermoilun, panikoinnin ja vessarallin jälkeen yritin, lähdin ulos, mutta ahdistus alkoi paisua heti pihaan päästyäni. Puolimatkassa käännyin takaisin pakokauhun vallassa. Soitin itku kurkussa terapeutille, etten kykene. Tohtori jutteli tosi rauhallisesti ja vaikutti ymmärtäväiseltä. Pidimme pikaisen puhelinterapian ja sovimme uuden ajan tapaamiselle.

 

Olen viime aikoina tosissani pohtinut omaa jaksamistani. Tuntuu, että olen jo pitkään elänyt jonkinlaisella säästöliekillä, kaikki tuntuu olevan lähes ylivoimaisen uuvuttavaa. Olen väsynyt, mutta en nuku, en kunnolla. Nukahtaminen kestää ikuisuuden, nukun kevyttä koiranunta ja heräilen jatkuvasti.  Vatsaongelmat ovat pitkästä aikaa hiipineet takaisin uniini – hyvän aikaa ehdin nauttia muunlaisista kuvista, mutta nyt ne tunkevat mieleen satunnaisilla päivätorkuillakin.

Päivittäin tulee hetkiä, jolloin tuntuu, että olen purskahtamaisillani itkuun silkasta uupumuksesta. Joka päivä tuntuu, että tämä on se päivä, kun napsahtaa. Ylitän rajan, jolla olen keikkunut niin kauan; tänään voimat eivät enää riitä, vaan romahdan. Sekoan, hajoan, en pysty enää. Ajatus luovuttamisesta häilyy mielessä entistä useammin, mutta mitä sekin loppujen lopuksi tarkoitta? Että jää kotiin, hautautuu peiton alle ja itkee niin kauan, ettei enää jaksa sitäkään? Entä sen jälkeen? Maailma ei lopu luovuttamiseen, en kuole, vaikka miten itkisin, jotain on siis tapahduttava ennemmin tai myöhemmin. Kunnon kontrollifriikin täytyy suunnitella sekoamisensakin…

Tunteeni ovat hyvin ristiriitaisia, sillä samalla, kun tunnen itseni tolkuttoman rikkinäiseksi ja väsyneeksi, moitin itseäni siitä, että olen antamassa periksi. Tarve hoitaa työni ja velvollisuuteni kunnolla on todella voimakas ja poden huonoa omatuntoa, kun edes ajattelen vaikkapa sairauslomaa. Olen itselleni vihainen kaikista niistä kerroista, kun vatsani tai hermoni ovat estäneet työnteon – perinteiset flunssat sun muut on jotenkin helpompi mieltää oikeaksi syyksi olla pois töistä. Jos nyt vähän ahdistaa, niin mitä sitten…

IBS-oireenihan ovat oikeastaan ihan hallinnassa. Tiedän, mitä voin (ainakin) syödä. Ruokavalioni on tällä hetkellä todella rajallinen, mutta siinä on – tummaa suklaata lukuun ottamatta, heh – ainoastaan sellaisia ruoka-aineita, jotka ovat ihmiselle hyväksi. Vielä vuosi sitten vatsani saattoi heittäytyä hulluksi tuosta vain, vaikka vapaapäivänä naistenlehteä lukiessa, kun mitään stressiä aiheuttavaa ei ollut näköpiirissä. Nyt sellainen on jäänyt pois. Vatsani reagoi vain stressiin, ahdistukseen ja paniikkiin, jotka myllertävät korvien välissä. IBS on siis jäänyt vähitellen taka-alalle, mutta sen mukanaan tuoma ahdistus on alkanut elää omaa elämäänsä ja hallita kaikkea. Se on kuin loputon suo, jossa on rämmittävä, kun ei vain löydä tietä pois.

Ihan kuin hapuilisi pimeässä tietämättä, milloin astuu harhaan. Mistä tietää, että oikeasti seisoo rajalla, eikä vain pelkää seisovansa? Vai onko se raja juuri siinä, missä pelkää sen olevan? Olenko oikeasti jo venyttänyt oman jaksamiseni niin pitkälle kuin mahdollista vai pitäisikö räpiköidä läpi vielä yksi päivä, yksi mahdottomalta tuntuva, ahdistava päivä, koska jaksoinhan minä eilenkin?

 

-Hanna-

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *