Treffit. Tai jotain.

Kun elää tällaisen sekavan pään ja kropan kanssa ja tekee tällaista työtä, jota nyt satun tekemään, aika harva asia pääsee yllättämään. Siis sillä lailla, ettei olisi yhtään osannut odottaa, koska kaikenlaista on ehtinyt tässä vuosien varrella nähdä ja kuulla, hyvässä ja pahassa. Silti menin vallan sanattomaksi ja luulin hetken joutuneeni osalliseksi jonkin sortin nettihuijaukseen, kun viikko sitten sain Facebookissa viestin.

”Jos et ole vielä löytänyt itsellesi miestä, niin lähtisitkö joku päivä treffeille?”

Kysyjä oli eräs baarimikko, jonka kanssa en muista kovin syvällisesti jutelleeni koskaan; toki pintapuolista keskustelua takahuoneessa koskien lähinnä työtä, kesälomaa ja muuta yhtä tärkeää, mutta ei sen kummempaa. En myöskään ollut koskaan aistinut minkäänlaista kiinnostusta hänen suunnaltaan ja sen vuoksi olin – ja olen yhä – kysymyksestä kovin hämilläni.

Sinkkuuteni on omassa työporukassani aika tavallinen puheenaihe ja muutama työkaveri on avuliaasti esittänyt luovia ehdotuksia poikaystäväkandidaateista – suurimmalle osalle ehdotuksista kikatetaan vedet silmissä takahuoneessa. Tämän kyseisen kaverin nimen – kutsuttakoon häntä tässä vaiheessa Parrakkaaksi – oli eräs kollegani nostanut useampaan otteeseen esiin ja epäilen edelleen, että hänellä olisi sormensa pelissä, vaikkei myönnäkään mitään.

Edellisestä erostani on kulunut pian kaksi vuotta ja vaikka olen toivonut löytäväni jonkun, jonka kanssa voisin jakaa elämäni, on ajatus treffailusta pelottava. Terveysongelmieni vuoksi arki ei ole yksinkään kovin helppoa ja olen ollut hyvin varovainen sen suhteen, kenelle tahdon tilanteestani kertoa. Ahdistuneisuushäiriön jyllätessä nykyisellä voimallaan normaaleille treffeille lähteminen ei tule kysymykseenkään ja tajusin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko kieltäytyä kutsusta ja jättää asian sikseen tai suostua ja kertoa tilanteestani. Valitsin jälkimmäisen.

Eilen vietin töissä kauan odotettua toimistopäivää. Kesäkiireen keskellä toimistopäivä on heti vapaapäivän (ja kesäloman) jälkeen usein parasta, mitä työvuorolistalle voidaan merkata ja tehtävälistani olikin aika muhkea. Töihin lähtiessä nappasin oman läppärini mukaan ja vietin suurimman osan päivästä muualla kuin takatoimistossa, sillä siellä työrauha on lähes olematon. Parrakas tiesi toimistopäivästäni; olin aiemmin heittänyt vitsinä ilmoille ehdotuksen päiväkahviseurasta. Puolen päivän aikaan puhelimeeni kilahti kuitenkin viesti; kesälomaa viettävä Parrakas oli matkalla työpaikalle minua tapaamaan.

Yllätyin siitä, miten vähän ehdin asiaa jännittää ja miten luonnolliselta tilanne loppujen lopuksi tuntui. Parrakas istui kanssani useamman tunnin valtaamani kokoustilan lattialla samalla, kun touhusin esimieheni jättämän näpertelytehtävän parissa. Juttelimme kaikesta mahdollisesta ja hämmästelen yhä, miten paljon Parrakas on kolmenkymmenenviiden vuoden aikana ehtinyt nähdä ja kokea; monta ammattia, monta kotimaata, paljon mielipiteitä maailmasta. Välillä tuntui, etten itse ole ehtinyt tehdä tai oppia juuri mitään, vaikka kolmekymmentä kolkuttelee pian ovella, mutta myöhemmin ymmärsin olevani luonteeltani ennemminkin kerralla sitoutuvaa tyyppiä; olen asunut samalla paikkakunnalla oikeastaan koko ikäni, opiskellut yhden ammatin ja työskennellyt 12 vuotta samalla alalla, koska ne ovat tuntuneet omiltani.

Parrakkaan vierailu tietenkin venytti työpäivääni, mutta oli sen arvoista. Rättiväsyneenä kotiuduttuani jatkoimme juttelua netin välityksellä ja pelkoni siitä, että olin ollut tolkuttoman tylsä tai muutoin odotusten vastainen haalistui Parrakkaan kysyessä, mitä seuraavalla kerralla tehtäisiin. Samalla tajusin, etten voi pimittää ongelmiani kovin pitkään; miten muuten selittäisin, miksen lähde elokuviin tai ravintolaillalliselle? Tilaisuus tarjoutui kuin taikaiskusta.

”Kerro vielä jotain ennen kuin nukahdat. Mitä vaan, saat itse valita”, Parrakas kirjoitti. Nyt tai ei koskaan.

Sulloin tilanteeni mahdollisimman kompaktiin pähkinänkuoreen, jotta pahaa-aavistamaton miesparka ei heti tukehtuisi siihen. Tietenkään en kertonut millään tavalla yksityiskohtaisesti vatsavaivoistani, se olisi ehkä hieman liikaa ensimmäisten treffien jälkeen… Kerroin, että olen sairas ja että vaikka tilanne on jatkunut vuosia, ovat erityisesti viimeiset kuukaudet ovat olleet hyvin hankalia ja että tällä hetkellä ongelma hallitsee kaikkea tekemääni, enkä kykene tavallisten ihmisten treffitoimintaan. Kerroin myös, että asia on minulle vaikea ja että ymmärrän, ellei hän tahdo elämäänsä sellaista haastetta, mutta en tahdo hänen ajattelevan, että kyse olisi siitä, etten tahtoisi tutustua häneen.

”Kiitos, että kerroit. Ei se haittaa, olisin pettynyt itseeni, jos olisin niin pinnallinen. Mulla oli kiva päivä, kiitos, kun olit osa sitä.”

 

-Hanna-