Yllättävää ystävällisyyttä

Ystävällisyys on kumma juttu. Kuvassa oikealla istuskelee ensimmäinen oma kissani, kollipoika Miuku. Miuku on kauniisti sanottuna hieman suvaitsematon vieraita – ja usein tuttujakin – kissoja kohtaan. Se pomottaa ja hyökkäilee, eikä tavallisesti päästä ketään muuta ruokakipolle ennen kuin on itse valmis ja usein ajaa muita pois kipolta, vaikka oma maha olisikin jo täynnä. Seitsemän kuukauden yhteiselon jälkeenkään se ei sovi tyttökissa Mariskan kanssa samalle ikkunalaudalle; leidi saa lähteä ja liukkaasti, kun Miuku tahtoo katsella lintuja. Sen vuoksi sydämeni jättikin pari lyöntiä väliin, kun edellinen hoitokissani, puolivuotias Poju, eräänä päivänä loikkasi Miukun viereen ikkunalle. Voi hyvä luoja, nyt tulee tappelu…!

Vaan ei. Miuku vilkaisi viereensä ilmestynyttä kissalasta rauhallisesti ja kääntyi sitten jälleen tuijottelemaan ulos. Ja siinä ne istuivat yhdessä, Jörö ja Baby, ja katselivat lintuja. Siinä oli jotain selittämättömän hellyyttävää.

Ihmismaailmassa samankaltaisia tilanteita osuu eteen harvoin. Siis sellaisia, jotka pysäyttävät, nostavat kyyneleet silmiin ja saavat uskomaan, että maailmassa on jäljellä pyyteetöntä ystävällisyyttä. Enkä nyt tarkoita sitä, että Siwasta lähdettäessä pidetään perässä tulevalle ovea auki, vaikka kilttiä sekin tietenkin on. Jokin aika sitten Facebookissa levisi nuoren (?) naisen statuspäivitys, jossa kirjoittaja kertoi takanaan kauppajonossa olleesta pikkupojasta, joka oli omilla rahoillaan ostamassa lautasta ja kukkakimppua, ehkä lahjaksi äidilleen. Kassatäti oli huomauttanut, etteivät pojan rahat aivan riitä ostoksiin, vaan hänen pitäisi valita joko kukkakimppu tai lautanen. Kirjoittaja oli hetken mielijohteesta tarjoutunut maksamaan pojan ostokset. Pienen lapsen itku silmissä lausuma ”kiitos” oli iskenyt suoraan sydämeen. Se oli ehdottoman aito, suunnattoman kiitollinen kiitos. Erilainen kuin se, jonka siellä Siwan ovella kuulee.

Minä koin tänään oman, puhtaan kiitollisen hetkeni lääkärireissulla. En päässyt tänään pidettyyn työpaikan koulutukseen tai palaveriin, sillä oloni oli aamulla ja aamupäivällä sanalla sanoen karmea. Kivut tuntuivat siltä kuin joku olisi potkinut vatsaan ja ravasin vessassa aivan solkenaan. Tämän homman jännitys on siinä, että aina pitää jotenkin päästä lääkäriin, jos mielii sairauslomatodistuksen saada, vaikka tuntuukin, ettei mikään pysy sisällä. Eipä muuta kuin taksia soittamaan, kuten niin monta kertaa viimeisen kuukauden aikana (en tahdo tietää, miten paljon rahaa olen kuluttanut noihin lääkärireissuihin).

Matka kestää vain kymmenisen minuuttia, mutta se tuntui ikuisuudelta, sillä olo oli todella heikko; neljä tuntia aiemmin syömästäni aamupalasta tuskin oli mitään jäljellä. Puolimatkassa iski tunne, että nyt lähtee taju ja räjähdän. Se oli sellainen hurja pahan olon hyökyaalto höystettynä paniikilla. Taksikuski, ehkä 30-40 -vuotias, sympaattisen näköinen nainen, vilkaisi minuun ja kysyi, oliko kaikki kunnossa. Pyysin saada avata ikkunaa hieman, jotta saisin raitista ilmaa ja hermoni ehkä hieman rauhoittuisivat. ”Tarvitsetko muuta? Tahdotko, että pysähdytään hetkeksi?” Hän oli varmasti huolissaan myös auton sisustuksesta – etten vain oksenna mihinkään – mutta vakuutin, että mitään sellaista ei tapahdu. ”Olet niin hurjan kalpea, onhan kaikki hyvin? Sano, jos voin tehdä jotain”. Kun tärisevin jaloin nousin kyydistä Terveystalon pihassa, kuski huikkasi vielä tsemppiä ja toivoi, että saisin pian apua.

Käynti oli onneksi nopea, kärvistelin sisällä vain vartin verran. Ulos pästyäni hoipertlin lähimmälle taksitolpalle, jossa etummaisena kyytiläistä odotti sama kuski, joka oli minut hetki sitten kotoa poiminut. Nainen moikkasi hymyillen jo kaukaa. ”Voi, olisinpa tiennyt, että pääset pois näin pian, olisin jäänyt ovelle odottelemaan! Saithan hyvää palvelua? Avataan vain se ikkuna taas, voit itse säätää sellaiseksi, miten on kaikkein paras.” Nainen oli niin kultainen ja vaikutti niin aidon välittävältä, että kyyneleet nousivat silmiin. Mikään voivottelu maailmassa ei minua tietenkään paranna, mutta aito välittäminen lääkitsee mieltä. Autosta noustessani kuski katsoi silmiin ja sanoi ”Toivon, että olosi paranee. Kaikkea hyvää.” Kiitos, sinä upea ihminen! <3

Lääkärin tuolista noustessani täti katsoi tietokonettaan ja sanoi ”Koita nyt saada se kakkanäyte tuotua.”

Ei lisättävää.

 

-Hanna-