Häpeäpaalu

1.3.2021 saastis

Itsestäänselvyyksinä pitämisen häpeä

Vielä kaksi vuotta sitten tähän aikaan minulla oli ystävä nimeltään Marja.

Pidin häntä aivan itsestäänselvänä asiana. Ajattelin, että hän olisi aina siinä. Tai jos ei siinä, niin jossain. Viestin tavoitettavissa. Sanojen ääreen saatavilla.

Kuten toki pidin itsestäänselvyytenä sitäkin, että voisin vapaa-aikanani matkustaa halutessani vaikkapa toiseen maahan ilman kummoisempia kommervenkkejä. Tai maleksia julkisissa lokaatioissa ilman pelkoa mahdollisesti tappavan taudin saamisesta.

Aika moni itsestäänselvyys on keikahtanut aivan vallan mukkelisnurin tässä. Eivät ne muut menetetyt itsestäänselvyyksinä pidetyt niin sureta kuin Marja.

Tietenkään.

Huomasin, miten usein ystäviä ajattelee. Kun menetyksen ollessa tuore jokainen Marjalle osoitettu miete iski kipinää aivoissani aloin ymmärtää, miten usein joku ihminen saattaa kulkea tajuntani halki ilman, että sitä edes rekisteröi. Koska olen vähän kehno pitämään yhteyttä, saatan kasata mieleeni jonkinlaista muistiinpanojen sitten kun -kansiota, että sano nämä asiat, kysy tuota. Tee nämä asiat, kun seuraavan kerran laitatte viestiä. Tai kun näette. Ensimmäinen vuosi Marjan kuolemasta meni sävähdellessä omille mietteilleni. Kun hänen kuolemansa jälkeen näin tai koin jotain, joka hänelle olisi ehdottomasti pitänyt kertoa, muistin rakentamani listauksen olevan turha. Suru velloi mustana ja tiheänä.

Sitten on mennyt opetellessa, miten hänestä voi puhua. Marjassa oli niin paljon tarinaa, niin valtavasti valoa.

Mutta kuinka minä puhun hänestä uusille ihmisille, jotka eivät tiedä? Minä kerron, että minun ystäväni. Minä puhun hänestä kuin hän olisi vielä olemassa. Vaikka haluaisin usein sanoa, että kerran tällainen minulle rakas ihminen, joka on nyt kuollut, teki tällä tavalla. Koska se on osa tarinaa. Tekeekö se muiston tärkeämmäksi? Kai se tekee. Se tekee sen samaan aikaan jollain tapaa raskaammaksi mutta kevyemmäksi kantaa.

Kuolleista on kauhean vaikea puhua.

Ei halua kauhistuttaa ketään kertomalla, että noin vain hän lakkasi olemasta. Yllättäen, valtavan nopeasti, kaikki läheisensä kuolemansa äärelle ymmyrkäisiksi jättäen. Terve, nuori ja vahva ihminen. Noin vain kuin katkaisimesta painaen tyhjensi keuhkonsa viimeisen kerran ja katosi. Tuleeko siitä jokaiselle olo, että noin voi käydä? Että noinko kuka tahansa meistä saattaa aamulla herätä aivan tavalliseen tapaan, lähteä harrastuksensa pariin ja luhistua sen ääreen viimeistä kertaa koskaan?

Siitäkin syystä hänen kuolemastaan on hankalaa puhua. Kuulija haluaa tietää, miksi hän kuoli. Mikä vei nuoren ihmisen niin nopeasti? En tiedä. En tiedä, tietääkö kukaan. En ole varma.

Aikaisemmin olen menettänyt ihmisiä, joiden kuolema on ollut odotettavissa. Pitkään tiedossa. Että hän on elämänsä ehtoopuolen kulkija. Ja kun sellainen ihminen kuolee, on suru toki musertava. Mutta se on helpompi ymmärtää ja hyväksyä.

Ja kun Marja kuoli, koin huonoa omaatuntoa siitä, että olin pitänyt häntä itsestäänselvyytenä. Ajatellut sen sitten kun -listauksen. Ollut laiskasti yhteydessä. Kun en ollut ymmärtänyt, että hän noin vain lähtisi.

Tietenkään en ollut ymmärtänyt, että kenet tahansa rakkaistani voisin menettää noin vain.Ajattelin niin aktiivisesti jonkin aikaa Marjan kuoleman jälkeen. Mutta jos niin ajattelisi kaiken aikaa ja koko ajan, jos ajattelisi kaiken aikaa elämän haurautta, ei uskaltaisi mitään. Ei uskaltaisi tehdä mitään, mennä mihinkään, eikä koskaan rakastaa ketään.

Mutta hänen kuolemansa jälkeen aloin käyttää pyöräilykypärää tunnollisemmin, vaikkei se hänen kuolemaansa mitenkään liitykään. Mutta yritän kai artikuloida, että ymmärsin oman ja rakkaideni kuolevaisuuden eri tavalla.

Ehkä asioiden itsestäänselvyyksinä pitäminen on vain inhimillistä, koska on voitava luottaa johonkin. On voitava luottaa siihen, että planeetta jatkaa radallaan kulkemista, että aurinko nousee ja laskee, vuorovesi vaihtuu, vuodenajat vaihtuvat.

Ja on voitava luottaa siihenkin, että viimeksi lähetetty viesti ei jää viimeiseksi. Ja vaikka jäisi, ja vaikka se viimeinen jollekin rakkaalle lähetetty viesti olisikin vain ”gnää”, hän tietää kyllä, mitä se kätkee sisäänsä.

Avainsanat: ystävyys

Suhteet Ystävät ja perhe

14.2.2021 saastis

Huonona ystävänä olemisen häpeä — tai sen pelko

On ystävänpäivä. Hyvää sitä.

Tunnen tänä(kin) päivänä merkillistä riittämättömyyttä, vaikka kukaan ei ole vaatinut mitään. Tunnen usein sellaista selittämätöntä, möykkymäistä ahdistusta ystävyyssuhteisiini liittyen.

En oikein koskaan saata olla varma siitä, ovatko jotkut ihmiset ystäviäni. Edelleenkään. Vaikka olemme tunteneet vuosia, vaikka he itse kutsuvat minua ystäväkseen, jopa rakkaaksi ystäväkseen, ja vaikka he ovat niin tehneet vuosia. Edelleen ajattelen, että näinköhän on.

Olen aiemmin täällä kirjoittanut siitä, että olin koulukiusattu peruskouluaikoina. Niistä ajoista on jäänyt sellainen hassu tapa, että asetan itseni kaikissa tapauksissa ulkokehälle, jo valmiiksi ulkopuoliseksi. Varmuuden vuoksi. En tiedä, miksi kirjoitin ”hassu tapa”, kun se on pikemminkin surullinen ja hoopo ja läheisilleni varmasti aivan saatanan rasittava tapa.

Ja tästä tahallisesta ulkopuolisuudestani johtuen koen usein olevani ystävänä huono. En osaa olla spontaanisti yhteydessä, että mitä kuuluu. Koska en halua olla tungetteleva. En halua kenenkään kuvittelevan, että minä jotenkin… utelisin? Aiheuttaisin stressiä, epämukavan olon. Sellaisen olon, että minulle ollaan jotain velkaa tai että minä kuvittelisin jollain tapaa olevani oikeutettu jonkun kuulumisiin.

Siksi olen monissa tapauksissa omaksunut asenteekseni sen, että kyllä minulle kerrotaan, jos halutaan kertoa. Minut otetaan sisäpiiriin, jos minut halutaan sisäpiiriin. Se ei tarkoita, etten kokisi itseäni ulkopuoliseksi, mutta en halua tunkea. Se on säälittävää, siinä voi saada pahastikin turpaansa. Kun minä olin ala-asteella, enkä kelvannut joukkoon, minä yritin kyllä. Yritin väkisin päästä sisään siihen joukkoon, josta minut oli työnnetty ulos. Se oli surullista ja hirveää.

Olen siis ihan saatanan raskas ja hankala ihminen.

Mutta minä rakastan ystäviäni. Oikein läheisiä ystäviä minulla ei ole edellä kerrotuista syistä montaa, koska olen siili. En uskalla luottaa läheisimpiinikään tai siihen, että he todella ovat siinä ja minä kelpaan heidän seurakseen muutoinkin kuin säälistä tai siksi, että opettaja käskee leikkiä kaikkien kanssa. On oikeasti suorastaan uskomatonta, että minulla on läheisiä ystäviä, että he ovat jaksaneet kaikkea tätä nuhjuista traumaa ja silsaista kipuilua surkeiden sosiaalisten taitojen kanssa.

Sanoin eilen yhdelle rakkaimmista ystävistäni, että hän saa soittaa minulle ja lupaan vastata. Minä inhoan puhelimessa puhumista (siviilissä, ammatin puolesta se on pakollista ja olen siinä oikeasti hirmu taitava) ja ystäväni tietävät sen. He ovat lakanneet soittelemasta minulle aikoja sitten. Keskustelemme tekstitse tai kasvotusten.

Jos joku soittaa, on kysymyksessä hätätilanne, jotain akuuttia tai hirvittävää on tapahtunut. Soittelen ainoastaan äitini ja puolisoni kanssa, joskus siskonikin.

Mutta hän, ystäväni, jäi äitiyslomalle ja sanoin, että saat soittaa. Tämä on kai minulta iso asia, jonkinlainen henkinen pokaali ehkä. Ja hän on sen ansainnut, koska on ollut yksi heistä, jotka ovat jostakin syystä pitkään jaksaneet.

Haluaisin sanoa sen kaikille rakkailleni. Vaikka he tietävät kyllä. Että en minä tahallisesti tai pelkkää ilkeyttäni ole kysymättä, mitä heille kuuluu. Minä en vain uskalla riskeerata, että he kieltäytyisivät kertomasta, koska se ei olisikaan minun asiani. Ja sitä minä en jostain syystä kestäisi edelleenkään, sillä ystävän kadottaminen tai vailla ystävää oleminen on ehkä yksi eniten kipua aiheuttavista asioista, joka voi ihmiseen osua.

Ja tiedän, että se on absurdia. Että joku rakkaistani, jonka olen tuntenut vuosikausia, yhtäkkiä kesken kasvotusten käydyn keskustelun sanoisi, ettei kerro minulle mitään. Kuulumisiaan. Että mitä sulle kuuluu -kysymykseen vastaus olisikin, että sullehan se ei kuulu.

Avainsanat: ystävänpäivä, ystävyys

Hyvinvointi Ajattelin tänään