Häpeästä, jossa ei ole järkeä

Yöllinen häpeän tunti: kun herää kesken yöunien jostain mitättömästä syystä, ehkä pissahädän vuoksi, eikä saa enää unta. Silloin mieleen mönkivät kaikki tekemättömät asiat ja häpeälliset muistot.

Muistatko, kun pankkikorttisi ei toiminutkaan kassalla, ja koko jono takanasi joutui odottamaan ja hymähtelemään paheksuvasti?

Muistatko, kun kuusi vuotta sitten sanoit ”joo” väärässä kohtaa keskustelua vähän keskustelukumppanin sanomisia ennakoiden?

Todella häpeällistä ja noloa.

Vaikka totuus onkin, ettei kukaan niitä takuulla muista. Koska kukaan ei kuollut eikä ollut lähelläkään kuolemaa. Kukaan ei loukkaantunut, mikään ei mennyt rikki, tapahtuman jälkeen kaikki lipui normaaliin arkeen. Tuskin kukaan todistajista soitti kenellekään tapahtumasarjan jälkeen vain kertoakseen, että ei saatana mikä urpo olikaan se ihminen, joka sanoi että joo.

Iltapäivälehdistön lööpit eivät huutaneet, että ihminen sanoi väärässä paikkaa joo ja kahdeksan loukkaantui.

Tämä on blogi häpeästä, jossa ei ole järkeä. Arkisista pienistä häpeällisistä hetkistä ja niistä häpeällisistä muistoista, jotka puskevat mieleen öisin siihen tapaan, että hiki kihoaa otsalle ja kainaloihin. Tämä on blogi neuroottisuuteen taipuvaisen ihmisen ylianalyyttisesta suhteesta arkeen ja muihin ihmisiin. Eli siis häpeästä, johon ei ole järkevää syytä, vaan jokin sisäsyntyinen kahle. Kassahihnahäpeää, sosiaalisten tilanteiden häpeää, arkihäpeää, kyllä sinä tiedät, häpeäjä.

Tervetuloa.

Tässä kuva minusta ajalta, jolloin en osannut hävetä. Koska olin niin pieni vielä, eikä häpeä ollut ottanut minua haltuunsa.