Itsestäänselvyyksinä pitämisen häpeä

Vielä kaksi vuotta sitten tähän aikaan minulla oli ystävä nimeltään Marja.

Pidin häntä aivan itsestäänselvänä asiana. Ajattelin, että hän olisi aina siinä. Tai jos ei siinä, niin jossain. Viestin tavoitettavissa. Sanojen ääreen saatavilla. 

Kuten toki pidin itsestäänselvyytenä sitäkin, että voisin vapaa-aikanani matkustaa halutessani vaikkapa toiseen maahan ilman kummoisempia kommervenkkejä. Tai maleksia julkisissa lokaatioissa ilman pelkoa mahdollisesti tappavan taudin saamisesta.

Aika moni itsestäänselvyys on keikahtanut aivan vallan mukkelisnurin  tässä. Eivät ne muut menetetyt itsestäänselvyyksinä pidetyt niin sureta kuin Marja.

 

Tietenkään.

Huomasin, miten usein ystäviä ajattelee. Kun menetyksen ollessa tuore jokainen Marjalle osoitettu miete iski kipinää aivoissani aloin ymmärtää, miten usein joku ihminen saattaa kulkea tajuntani halki ilman, että sitä edes rekisteröi. Koska olen vähän kehno pitämään yhteyttä, saatan kasata mieleeni jonkinlaista muistiinpanojen sitten kun -kansiota, että sano nämä asiat, kysy tuota. Tee nämä asiat, kun seuraavan kerran laitatte viestiä. Tai kun näette. Ensimmäinen vuosi Marjan kuolemasta meni sävähdellessä omille mietteilleni. Kun hänen kuolemansa jälkeen näin tai koin jotain, joka hänelle olisi ehdottomasti pitänyt kertoa, muistin rakentamani listauksen olevan turha. Suru velloi mustana ja tiheänä. 

Sitten on mennyt opetellessa, miten hänestä voi puhua. Marjassa oli niin paljon tarinaa, niin valtavasti valoa.

Mutta kuinka minä puhun hänestä uusille ihmisille, jotka eivät tiedä? Minä kerron, että minun ystäväni. Minä puhun hänestä kuin hän olisi vielä olemassa. Vaikka haluaisin usein sanoa, että kerran tällainen minulle rakas ihminen, joka on nyt kuollut, teki tällä tavalla. Koska se on osa tarinaa. Tekeekö se muiston tärkeämmäksi? Kai se tekee. Se tekee sen samaan aikaan jollain tapaa raskaammaksi mutta kevyemmäksi kantaa.

Kuolleista on kauhean vaikea puhua.

Ei halua kauhistuttaa ketään kertomalla, että noin vain hän lakkasi olemasta. Yllättäen, valtavan nopeasti, kaikki läheisensä kuolemansa äärelle ymmyrkäisiksi jättäen. Terve, nuori ja vahva ihminen. Noin vain kuin katkaisimesta painaen tyhjensi keuhkonsa viimeisen kerran ja katosi. Tuleeko siitä jokaiselle olo, että noin voi käydä? Että noinko kuka tahansa meistä saattaa aamulla herätä aivan tavalliseen tapaan, lähteä harrastuksensa pariin ja luhistua sen ääreen viimeistä kertaa koskaan?

Siitäkin syystä hänen kuolemastaan on hankalaa puhua. Kuulija haluaa tietää, miksi hän kuoli. Mikä vei nuoren ihmisen niin nopeasti? En tiedä. En tiedä, tietääkö kukaan. En ole varma.

Aikaisemmin olen menettänyt ihmisiä, joiden kuolema on ollut odotettavissa. Pitkään tiedossa. Että hän on elämänsä ehtoopuolen kulkija. Ja kun sellainen ihminen kuolee, on suru toki musertava. Mutta se on helpompi ymmärtää ja hyväksyä.

Ja kun Marja kuoli, koin huonoa omaatuntoa siitä, että olin pitänyt häntä itsestäänselvyytenä. Ajatellut sen sitten kun -listauksen. Ollut laiskasti yhteydessä. Kun en ollut ymmärtänyt, että hän noin vain lähtisi.

Tietenkään en ollut ymmärtänyt, että kenet tahansa rakkaistani voisin menettää noin vain.Ajattelin niin aktiivisesti jonkin aikaa Marjan kuoleman jälkeen. Mutta jos niin ajattelisi kaiken aikaa ja koko ajan, jos ajattelisi kaiken aikaa elämän haurautta, ei uskaltaisi mitään. Ei uskaltaisi tehdä mitään, mennä mihinkään, eikä koskaan rakastaa ketään.

Mutta hänen kuolemansa jälkeen aloin käyttää pyöräilykypärää tunnollisemmin, vaikkei se hänen kuolemaansa mitenkään liitykään. Mutta yritän kai artikuloida, että ymmärsin oman ja rakkaideni kuolevaisuuden eri tavalla.

Ehkä asioiden itsestäänselvyyksinä pitäminen on vain inhimillistä, koska on voitava luottaa johonkin. On voitava luottaa siihen, että planeetta jatkaa radallaan kulkemista, että aurinko nousee ja laskee, vuorovesi vaihtuu, vuodenajat vaihtuvat.

Ja on voitava luottaa siihenkin, että viimeksi lähetetty viesti ei jää viimeiseksi. Ja vaikka jäisi, ja vaikka se viimeinen jollekin rakkaalle lähetetty viesti olisikin vain ”gnää”, hän tietää kyllä, mitä se kätkee sisäänsä.