Aku Ankka, häpeäni portti

Kuuntelin Antti Holman uutta kirjaa ääniversiona, häpesin valintani kirjailijalle suomaa pientä korvausta ja kuuntelin ja kuuntelin, kun Holma puhui itsestään häpeänsä kautta, kun minä pyöräilin iltavuorosta kotiin. Kun Holma mainitsi rohtuneet pimpit, minua nauratti niin, että minun oli pysähdyttävä. Onneksi olivat liikennevalot juuri sopivasti siinä, niihin ihmisen piti pysähtyä muutenkin. Nauroin ja häpesin sitä nauramistani.

Kun Holma puhui häpeästä, minä muistin tämän blogintyyppisen ja häpesin. Tulin tänne ja katsoin, että joku on heinäkuussa kommentoinut jotain. Häpesin. Häpesin, että pitää leuhkana tai muuten mulkkuna, etten edes kommentteja huomaa tai niihin vastaa. Oikeasti olen ollut vain stressaantunut ja ahdistunut eli oma itseni ja yrittänyt unohtaa, että olen julkisesti puhunut (tai julkisesti noh mutta kuitenkin täällä internetissä, tiedon valtatiellä, kolmen tuplaveen valtakunnassa) häpeästäni ja sen aiheista.

Olen maininnut Holman nimen tässä nyt niin monta kertaa, että se alkaa näyttää epänimeltä. Muistan joskus ala-asteen ekaluokalla joutuneeni kirjoittamaan jossain tavutusharjoituksessa tai käsialasellaisessa sanan ”kaupunki” niin moneen otteeseen, että pienet ja silloin vielä varsin vähäisissä määrin sanoja pyöritelleet seitsenvuotiaan aivoni olivat turvota koko sanasta umpeen. Muistan tarkistaneeni, että kyseessä on todellakin sana ja miettineeni, että tässä sanassa tai sen rakenteessa, yhdessäkään näistä kirjaimista, ei ole järkeä ensinkään. K A U P U N K I . H O L M A.

Mainitsen vielä kerran sen, Holman. Noin.

No, sitä mainittua kirjaa ja tätä häpeän kokemusta kuunnellessani muistin, että kerroin kesällä ystävilleni olutta siemaillessamme ensimmäisestä häpeän kokemuksestani. Ensimmäisestä, jonka muistan ja jota edelleen hieron vereslihaiseen psyykeeni öisen pimeän aikaan, koska niin minulla on tapana tehdä. En muista, miksi sen kerroin ja sekin hävettää, että otinko jotenkin tilan yhtäkkisesti kesken jonkun toisen lauseen, koska joskus teen sillä tavoin ollessani hiprakoituneessa tilassa mielestäni ihan uskomattoman kiinnostava. Toivottavasti en. Usein toki muistan pahoitella, mikäli niin tein. Varmuuden vuoksi silti vielä, että anteeksi.

Joskushan nämä tämmöiset asiat tulevatkin mieleen yhtäkkisesti, tulee joku tajuaminen tai sellainen. Surullista ajatella, että minun mieleni olisi työstänyt näin vähäpätöistä muistoa noin kolme vuosikymmentä vain sysätäkseen sen sitten sanallistettuna suuhuni kesken kaljanjuonnin. Mutta niinkin voi käydä, kiitos, aivot.

Olin ehkä viisi tai jotain semmoista ja mummoni luona. Mummoni asui rivitalossa, jonka asukkaista monia mummoni sanoi ”pojiksi” (olivat jotain eläkeikäisiä juuri ja juuri kai, mummoni heitä ehkä kymmenisen vuotta vanhempi), rivitalossa asuvat naiset lie olivat mummoni ikiä enemmänkin. Koska meillä päin lapset eivät juuri olleet päivähoidossa tai -kerhossa, vaan pyörivät vanhempiensa jaloissa tai muuten metsässä, navetoissa ja ojissa, vietiin kupeiden hedelmiä usein mummoille tai muille ystävällisille ihmisille, jos vanhemmille ilmaantui jotain Tärkeitä menoja.

Joka tapauksessa sitten niin olin siellä mummoni luona ja kun mummo lähti käymään postilaatikolla, minä lähdin mukaan. Kysyin mummolta, oliko Aku Ankka tullut.

”Ei tullu Aku Ankka”, sanoi mummo, eikä mitenkään kummastellut kysymystäni. Tai ainakaan vaikuttanut siltä. Ajattelin, että sitten varmaan on vain päivä, jona Aku Ankka ei tule. En pohtinut asiaa enää sen jälkeen, jatkoin jotain semmoisia lasten juttuja kuten ehkä piirtelyä tai värittämistä tai muidenlaisten hölmöjen asioiden kyselyä, mitä nyt tuon ikäiset tekevät. Joku mummon ystävistä tuli käymään mummon luona jonkin ajan kuluttua ja kuulin, kun mummo kertoi kysymyksestäni.

”…että onko Aku Ankka tullu!” mummo päätti tarinan ja nauroi. Ystäväkin nauroi.

Kesti hetken kunnes ymmärsin, että he nauroivat minulle. Minulle tuli tyhmä ja surkea ja nuhjea olo, poskiini nousivat kuumat pisteet. Mummo selitti, että ei tilaa Aku Ankkaa. Minä olin lapsi ja ajattelin, että Aku Ankat ja muut lehdet vain tulevat ihmisille, ettei niitä erikseen tilata. että Helsingissä puhutaan eri kieltä kuin siellä, missä minä asuin, että pääkaupunkimme oli kuin oma maansa, mielikuvissani jossain isolla saarella.

Tietenkään mummo ei ollut pahantahtoinen tai ilkeä, hän vain kertoi huvittavaksi kokemansa asian, eikä se ole hänen vikansa, miten minä sen koin. Tuo hetki on vain mielessäni niin kirkas alkupiste sille, mistä häpeäni on peräisin. Mistä kaikki alkoi.

Ja surkeinta ja samalla huvittavinta on se, että häpeäni alkoi jostain vilpittömästä ja iloisesta, Aku Ankasta. 

hyvinvointi ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *