Eiku ihan mustana vaan, kiitos

Yksi ystäväni avautui taannoin sosiaalisessa mediassa siitä, miten juo kahvinsa kotona kauramaidon kera, mutta kahvilassa mustana. Syy tälle on, että kahvilassa kahvilatyöntekijän pitää usein erikseen hakea tai etsiä kauramaitoa, mikä ahdistaa ystävääni. Häntä hävettää se, että joku joutuu hänen takiaan näkemään ylimääräistä vaivaa.

Samastun häpeään. Toistaiseksi olen silti uskaltanut pyytää kahviini kahviloissa kauramaitoa, joskin väistämättä melkoisen alistuneen anelevasti ja anteeksipyytävästi, että anteeks oisko teillä kauramaitoo? Usein sitä on.Usein se kauramaito on aivan kahvilatyöntekijän käden ulottuvilla niin, että hänen täytyy ehkä hieman kumartua tai kääntyä ottaakseen kauramaitopurkki esiin. Silti se on ylimääräistä vaivaa ja se hävettää. Että minun takiani tuo kahvilatyöntekijä nyt sitten joutuu hakemaan, kun aivan yhtä hyvin voisin juoda kahvini mustana.

Tunnen ihmisiä, jotka eivät häpeä. He ovat kiehtovan, eksoottisen lajin edustajia. He ovat sellaisia, jotka aivan ajattelematta seisahtuvat keskelle kulkuväylää juttelemaan. Nyhdän heitä sivuun sitten, että hei anteeksi, ollaan tässä ikään kuin tien tukkeena, että josko kaksi metriä sivuun siirryttäisiin niin ei oltaisi esteenä. Eivätkä he olleet huomanneet koko asiaa, että heistä voisi olla haittaa ihmisliikenteen sujuvuudelle.

He ovat sellaisia, jotka odottavat ravintolassa, että tarjoilija tulee kaatamaan heille pöydällä olevasta pullosta viiniä, kun lasi tyhjenee. Heitä ei missään tapauksessa hävetä, että joku joutuu näkemään ylimääräistä vaivaa heidän takiaan. ”Sitä vartenhan ne on täällä töissä”, sanoi minulle joskus yksi entiseni, kun kovasti häpesin itseäni ja tilannetta ja maailmaa, kun tarjoilija kipitti toiselta puolen ravintolaa vain kaataakseen seuralaiselleni tilkan viiniä.

Mutta kun aivan hyvin voi itse kaataa itselleen viiniä tai olla pyytämättä kauramaitoa vain siksi, ettei olisi jollekin vaivaksi. Ettei siitä vaivaksi olemisesta sitten tarvitsisi kokea niskaa kuumottavaa häpeää.

Monien päivien ajan. Vielä vuosien jälkeenkin, oikeastaan.