Huonona ystävänä olemisen häpeä — tai sen pelko

On ystävänpäivä. Hyvää sitä.

Tunnen tänä(kin) päivänä merkillistä riittämättömyyttä, vaikka kukaan ei ole vaatinut mitään. Tunnen usein sellaista selittämätöntä, möykkymäistä ahdistusta ystävyyssuhteisiini liittyen.

En oikein koskaan saata olla varma siitä, ovatko jotkut ihmiset ystäviäni. Edelleenkään. Vaikka olemme tunteneet vuosia, vaikka he itse kutsuvat minua ystäväkseen, jopa rakkaaksi ystäväkseen, ja vaikka he ovat niin tehneet vuosia. Edelleen ajattelen, että näinköhän on.

Olen aiemmin täällä kirjoittanut siitä, että olin koulukiusattu peruskouluaikoina. Niistä ajoista on jäänyt sellainen hassu tapa, että asetan itseni kaikissa tapauksissa ulkokehälle, jo valmiiksi ulkopuoliseksi. Varmuuden vuoksi. En tiedä, miksi kirjoitin ”hassu tapa”, kun se on pikemminkin surullinen ja hoopo ja läheisilleni varmasti aivan saatanan rasittava tapa.

Ja tästä tahallisesta ulkopuolisuudestani johtuen koen usein olevani ystävänä huono. En osaa olla spontaanisti yhteydessä, että mitä kuuluu. Koska en halua olla tungetteleva. En halua kenenkään kuvittelevan, että minä jotenkin… utelisin? Aiheuttaisin stressiä, epämukavan olon. Sellaisen olon, että minulle ollaan jotain velkaa tai että minä kuvittelisin jollain tapaa olevani oikeutettu jonkun kuulumisiin.

Siksi olen monissa tapauksissa omaksunut asenteekseni sen, että kyllä minulle kerrotaan, jos halutaan kertoa. Minut otetaan sisäpiiriin, jos minut halutaan sisäpiiriin. Se ei tarkoita, etten kokisi itseäni ulkopuoliseksi, mutta en halua tunkea. Se on säälittävää, siinä voi saada pahastikin turpaansa. Kun minä olin ala-asteella, enkä kelvannut joukkoon, minä yritin kyllä. Yritin väkisin päästä sisään siihen joukkoon, josta minut oli työnnetty ulos. Se oli surullista ja hirveää.

Olen siis ihan saatanan raskas ja hankala ihminen.

Mutta minä rakastan ystäviäni. Oikein läheisiä ystäviä minulla ei ole edellä kerrotuista syistä montaa, koska olen siili. En uskalla luottaa läheisimpiinikään tai siihen, että he todella ovat siinä ja minä kelpaan heidän seurakseen muutoinkin kuin säälistä tai siksi, että opettaja käskee leikkiä kaikkien kanssa. On oikeasti suorastaan uskomatonta, että minulla on läheisiä ystäviä, että he ovat jaksaneet kaikkea tätä nuhjuista traumaa ja silsaista kipuilua surkeiden sosiaalisten taitojen kanssa.

Sanoin eilen yhdelle rakkaimmista ystävistäni, että hän saa soittaa minulle ja lupaan vastata. Minä inhoan puhelimessa puhumista (siviilissä, ammatin puolesta se on pakollista ja olen siinä oikeasti hirmu taitava) ja ystäväni tietävät sen. He ovat lakanneet soittelemasta minulle aikoja sitten. Keskustelemme tekstitse tai kasvotusten.

Jos joku soittaa, on kysymyksessä hätätilanne, jotain akuuttia tai hirvittävää on tapahtunut. Soittelen ainoastaan äitini ja puolisoni kanssa, joskus siskonikin.

Mutta hän, ystäväni, jäi äitiyslomalle ja sanoin, että saat soittaa. Tämä on kai minulta iso asia, jonkinlainen henkinen pokaali ehkä. Ja hän on sen ansainnut, koska on ollut yksi heistä, jotka ovat jostakin syystä pitkään jaksaneet.

Haluaisin sanoa sen kaikille rakkailleni. Vaikka he tietävät kyllä. Että en minä tahallisesti tai pelkkää ilkeyttäni ole kysymättä, mitä heille kuuluu. Minä en vain uskalla riskeerata, että he kieltäytyisivät kertomasta, koska se ei olisikaan minun asiani. Ja sitä minä en jostain syystä kestäisi edelleenkään, sillä ystävän kadottaminen tai vailla ystävää oleminen on ehkä yksi eniten kipua aiheuttavista asioista, joka voi ihmiseen osua.

Ja tiedän, että se on absurdia. Että joku rakkaistani, jonka olen tuntenut vuosikausia, yhtäkkiä kesken kasvotusten käydyn keskustelun sanoisi, ettei kerro minulle mitään. Kuulumisiaan. Että mitä sulle kuuluu -kysymykseen vastaus olisikin, että sullehan se ei kuulu.