Olen pahoillani kielestäni

Ameno
Anni, 34. Harrastukset: häpeäminen, mustuus, vihaaminen, atk. 

Oli hyvin lähellä, etten esittänyt elämäni erikoisinta anteeksipyyntöä poistuessani hammaslääkärin vastaanottotiloista.

”Niin ja siis anteeks siitä mun kielestä”, olisin halunnut sanoa. Hävetti niin paljon.

Hetkeä aiemmin olin maannut kitalakeni kattoa kohden hammaslääkärin tuolissa, ja hammaslääkäri oli painanut kieltäni syrjään työmaansa tieltä. Sehän tarkoitti sitä, että kieleni oli tiellä. Minun kieleni haittasi hänen työtään, joka tapahtui suussani, kieleni kodissa.

Jätin anteeksipyynnön esittämättä, sillä hetken ajateltuani oivalsin sen järjettömyyden.

Silläkin tavalla on tässä elämässä käynyt, että minä olen alkanut pelätä hammaslääkäriä. Tämä pelko tosin iskeytyi minuun jo vuosia sitten. Vuosia eli noin puolikas elämääni sitten. Siihen tarvittiin vain yksi todella huonoon paikkaan osunut puudutuspiikki ja kireähermoinen hammaslääkäri.

Hävettää pelätä hammaslääkäriä. Aikuisen ihmisen pitäisi kuulemma kyetä hoitamaan tuollaiset terveydentilaansa ylläpitävät toimet pelotta. Mutta niin kävi, että tätä ammattikuntaa pelkään. Enkä sillä tavalla ”pelkään koska kunnioitan”, vaan vittu p e l k ä ä n.

Eikä se pelko johdu kivusta. Kipu on yhdentekevää, sitä sietää. Mutta koska olen neuroottisuuteen taipuvainen ja haluan pitää asiat kontrollissa, on hammaslääkärin tuolissa selällään ja suu ammollaan oleminen kohtuuttoman suojaton tila.

Hammaslääkärin vastaanoton katossa ei ole peiliä (luojan kiitos, en esimerkiksi haluaisi nähdä, kun poskihampaastani on jäljellä pelkät reunat), joten ainoa tapa saada tietoa siitä, mitä tapahtuu on se, että hammaslääkäri tai hoitaja kertoo. Ja valitettavan usein kokemukseni (etenkin nuorena) oli se, että ei paljoa kerrottu. Suuhun survottiin instrumentti toisensa perään, kerrottiin hampaideni tolasta (nelosessa kolme ja kasissa viis ja ykkösessä vihreetä -tyylisesti) ja sitten tiedusteltiin, että josko puudutetta? Sitten olin hammaslääkärille kuin tiili seinäntekijälle, työn kohde. Ihmisyys unohtui, siltä se tuntui.

Jossain vaiheessa sain rauhoittavia lääkkeitä ennen hammaslääkärin aikaa. Ne auttoivat, mutta koska se aiemmin mainitsemani kontrollin halu, en kokenut sitäkään keinotekoisen rauhallisuuden tunnetta miellyttäväksi. Enemmänkin ahdistavaksi.

Nyttemmin olen löytänyt hammaslääkärin, jota en pelkää. Hän on lämmin ja mukava, kertoo mitä tekee (ennen kuin tekee) ja selittää, että kohta saattaa kuulua ääni. Usein kuvailee sen äänenkin. Kertoo, kauanko jokin hänen tekemänsä asia kestää. Tärkeintä on se, että hän suhtautuu minuun ihmisenä, eikä vain suuni jatkeena.

Häpeäni hammaslääkäriin liittyen ovat nyt toisenlaisia. Häpeän sitä, että koska käyn töissä, on minulla varaa maksaa yksityisestä, pelkopotilaisiin erikoistuneesta hammaslääkäristä, jotta en pelkää. Hävettää, että kaikki tämä on minulle mahdollista, mutta ei kaikille.

Hävetti viimeksi muuten sekin, että minun suussani oli sylkeä. Siinä makasin, suuni täynnä (jep, tämä on liioittelua) hammaslääkärin työlle merkittäviä esineitä, ja hammaslääkäri pyysi hoitajaa imuroimaan suutani, koska ”täällä onkin nyt aika paljon tätä sylkeä”. Että kehtasinkin haitata hammaslääkärin työtä sylkeä erittämällä.

Ja ei, en vitsaile. Vaan siinä hetkessä soimasin itseäni, siinä tuolissa maatessani. Että onko pakko erittää sylkeä, kun toinen yrittää vain tehdä työtään. Koska tunnetusti syljen erittäminen on sellainen teko, joka on hyvin harkittu ja tietoinen. Että kehtasinkin.

hyvinvointi mieli
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *