Onnistumisen häpeä

On nyt käynyt sillä tavalla, että minusta tuli kolumnisti. Olen myös vaihtanut työpaikkaa sitten viimeisen tekstini. Kaikenlaista! Näin sitä elämässä livuskelee suuntaan jos toiseen, merkillistä.

Mutta niin siis, kolumnisti. Aloitin Seuran kolumnistina vuoden alusta. Ensimmäisen kolumnini lopussa lukee, kuten kolumneissa nyt on tapana lukea, että kuka olen. Tai kuka olen siis sen kautta, että mitä teen. En ole vielä(kään) varma siitä, miten paljon se, mitä teen lopulta määrittelee sitä, kuka olen. Mutta siellä luki, että ”kirjailija ja radiotoimittaja”. Ilahduin siitä, siis ensin. Että no kas ja vau, tässä sitä vaan ollaan kuulkaa, meikämuikkeli ihan muina kirjailijoina ja radiotoimittajina. Titteleitä tai töitä kai enemmänkin siis mutta mutta niin, siis näitä asioita, joita olen jo vuoooosia halunnut olla. Näihin se tähtäin on ollut asetettuna. Olin iloinen. Vähän ylpeäkin.

Omo-infossa, kuinka voin auttaa?

Sitten tuli se vanha mulkku taas sieltä kuulkaa, takaraivoon iskeytyi ja tullessaan oikein mäiskähti. Häpeä.

Että millä oikeudella ja miksi ja miten minä voin ja saan olla tässä. Miksi minä olen saanut onnistua, päässyt tähän, vaikka moni ei. Että nyt varmasti kylillä puhuvat, että leuhka on se Saastamoisen akka ja tympeäkin vielä, kirjailija ja radiotoimittaja, on niin olevinaan ja näittekö ne sen kengät! Ei perkele ole akalla siistejä kenkiä edes. 

Ja niin edelleen. Tuli tarve, että pitää selittää. Puolustautua. Aivan kuin 1. olisin jossain tuomioistuimessa ja 2. kuin yhtään ketään kiinnostaisi.

”No mutta kun minä olen lapioinut hiekkaa ja sitten ollut asiakaspalveluduuneissa ja epävarma kaikesta ja lantiotani myöten toisinaan paskassa kahlannut kuulkaa, pätkätöissä vuosia, voivoi, kyllä nyt minä olen tämän ansainnut”, ajattelin. Argumentoin itselleni ja sille jollekin kuvitteelliselle tuomioistuimelle, että kyllä on KOVALLA TYÖLLÄ KUULKAA TÄSSÄ ANSAITTU. Että ei ole ollut heleppoa ja muuta paskaa, vaikka mitä väliä sillä on, vaikka olisikin ollut helppoa. Aivan kuin kaiken sen eteen, mitä tässä maailmassa ammatillisesti haluaa saavuttaa, pitäisi jotenkin uhrata kaikki. Jalka. Sielu. Munuainen. Lapsuus.

Koska tietenkin sitä toivoo, ettei tarvitsisi taistella. Että olisi helppoja tai edes helpohkoja polkuja, ei mitään traumatisoivia taistelutantereita ja erinäisiä kyrpyyksien luolastoja, joissa naama vereslihalla raahautua. Eikä niiden polkujen tarvitse olla suoria, eivät ne oikein taida elämässä olla.

Ja koska maailma on ihan pölvästi ja epäoikeudenmukainen paikka, ei jokainen saa siitä unelmastaan kiinni, vaikka kyntäisi joka helevetin ikisen lietesäiliön ja kaatopaikan läpi. Että voisiko sitä ihminen joskus olla iloinen siitä, että on saavuttanut jotain tavoittelemaansa. Ylpeäkin? Toki voi katsoa sinne taakse ja ajatella, että kappas saakuraa, tuoltakin sitä niin vain tultiin, vaikka ei olisi uskonut. Ja aika paljon on kaikenlaista matkamuistoa mielen sopukkaan niiltä merkillisiltä paskuuksien retkiltäkin jäänyt.

Yksi päivä Instagram muistutti, että hei Anni, katsopa kun vuonna 2013 olit töissä täällä käytettyjä tekstiilejä myyvässä liikkeessä. Muistan olleeni sen kuvan aikaan aika syvissä vesissä, kun olin hakenut jotakin radiotoimittajan työpaikkaa, mutta sen oli saanut joku toinen. Muistan ajatelleeni, että ”no tätä se elämä sitten on”. Mutta kun nyt näin sen kuvan, muistin sen surkean oloni lisäksi myös sen, miten loistavia ihmisiä siinä työpaikassa tapasinkaan.

Että kaikenlaista, juu. Mutta johtuuko tämä tarve selitellä ja hävetä paitsi omasta kaikkea häpeävästä mielestäni myös siitä, että vaikeuksien voittaminen ja niistä nouseminen ovat jollain tapaa hyväksyttävämpiä ja siksi tavoiteltavampia asioita kuin hannuhanhimaiset kerralla maaliin -onnistumiset? Vai ovatko ne vain tarinallisesti kiehtovampia?

Aku Ankan puolella on jostain syystä helpompi olla kuin Hannu Hanhen.

Tietenkään tosielämässä ei ole pelkästään Aku Ankkoja eikä Hannu Hanhia. Housuitta alaosattomana kulkemista ei katsota hyvällä. Mutta myös niin sitä ännnhh, että ne eivät ole ne ainoat roolit. Ei todellisuus ole niin mustavalkoinen ensinkään. Ei se, että joku toinen saavuttaa jonkun asian eri reittiä ja ehkä helpommin tarkoita sitä, että kyseessä olisi Hannu Hanhi, joka on saanut jotain onnenkantamoisella tai ilmaiseksi, ilman työpanosta. On välimuotoja, on erilaisia polkuja ja teitä ja tapoja kaivaa itsensä ulos syövereistä.

Nonni selevä hyvä kiitti moi ja heippa vuan.

hyvinvointi ajattelin-tanaan mieli tyo
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *