Tänään vietetään Älä laihduta -päivää. Josko edes yhtenä päivänä vuodesta meistä jokainen voisi olla ajattelematta itseään vääränlaisena.

Alkuun sisältövaroituksia: puhetta syömishäiriöstä ja kaloreiden laskemisesta. 

Havahduin kotijumppaa (en jotenkin voi sanoa ”-treeniä”, koska se kuulostaa jotenkin ammattimaiselta ja influensserimaiselta, sellaiselta, jonka voisi ikuistaa videoitse internetiin muille esimerkiksi) tehdessäni ajatukseen siitä, miten tapani urheilla on vuosien aikana muuttunut. Nuoruudesta aikuisuuteen, ehkä jonnekin 27-vuotiaaksi oli päämääräni kaikessa kuntoilussa se, että olisin pienempi, laihempi, sirompi ja sitä kautta jotenkin parempi.

Lihoin joskus lukiossa, olin silloin painavimmillani. Aloin laskea kaloreita ja käydä jumpassa. Laskin kaloreita siinä määrin, että jätin leivältä levitteen ”säästääkseni” 20 kilokaloria. Hyvin vähäkalorisia ruokia ja juomia ajattelin ”ilmaisina”, että onpa mukavaa, kun tämä ei ”maksa” minulle mitään. En koskaan ole ollut syömishäiriöinen sanan varsinaisessa mielessä, mutta ehkä lievästi pakkomielteinen. Minä olen pedantti luonne ja innostun olemaan toisinaan joistakin asioista hyvin tarkka.

Olen aina kokenut olevani liian iso ja vääränlainen. Joskus kasiluokalla kuljin kaupan ikkunan heijastuksen ohi, näin itseni ja ajattelin näyttäväni työhevoselta. Ehkä ajattelen niin vieläkin. Minulla on pitkät raajat, lyhyt torso ja alaruumiissani runsaasti lihasmassaa, voimaa. Olen ollut hyvä kantamaan ja nostamaan raskaita esineitä niin kauan kuin muistan. Mutta en ole ollut tarpeeksi hyvä voidakseni pitää itseäni ja omaa kehoani kelvollisena.

Missä on syy? Ehkä siinä, että kasvoin nuoreksi niihin aikoihin, kun mainoskuvasto oli täynnä Kate Mossin kaltaisia naisia. Naisia, joilla on lantion paikalla lommot, selkälihan paikalla nikamista muodostuva helminauha ja reidet, jotka eivät koskaan kosketa toisiaan.

Vuosia istuin niin tuolin reunalla, etteivät reiteni koskettaneet istuimeen, koska istuessani ne levisivät.

En muista, koska lakkasin laskemasta kaloreita. Edelleen saatan ajatella jotain vähäkalorisia ruokia syödessäni, että onpa mukavaa tämä ”ilmainen ruoka”. Kun joku murehtii syömänsä ruoan kalorimäärää, lakkaan kuuntelemasta. Ruoka on enemmän kuin kaloreita, ruoka on poltto- ja rakennusainetta, ruoka on nautintoaine, ruoka on lämpö ja muisto. Ruoka on ruoka. Niin ajattelen, kun ravistelen mielestäni muistoa itsestäni opettelemassa ulkoa ruoka-aineiden energiamääriä.

Tämän melko epäkoherentin tekstin tarkoitus  on tuntematon. Ajatukset alkoivat pursuta minusta huomatessani, että kehoni on vahvistunut. Jaksan enemmän, olen nopeampi, toistomäärä ei paina, voin lisätä tankoon levyjä. Istuessani tuolille katsahdin alaspäin. Reiteni levisivät tuolin istuinta vasten kiitollisina saamastaan levosta. Nykyisin koen siitä näystä ylpeyttä. Näiden reisien eteen on saatana kyykätty, niin ajattelen.

Vaikka edelleen huomaan haikailevani hoikan kehon perään, olen jossain määrin hyväksynyt oman työhevosen fysiikkani. Suurin syy muutokselle lienee harrastamassani lajissa, roller derbyssä. Laji on täynnä kaikenkokoisia ihmisiä, jotka kantavat kehonsa ylpeinä. Keho on työväline, se on peliväline, se on vastustajan este ja oman joukkuetoverin tuki. Minun vahva kehoni pysäyttää itseäni päin luistelevan, se tekee tilaa omalle joukkuetoverilleni, ja kun kaadun, se jaksaa nostaa minut uudelleen ylös, kerta toisensa jälkeen.

Treenaamiseni suunta on lajivalintani myötä kääntynyt pienenemisestä kasvamiseen. Vuosien häpeä ”paksuista” reisistäni on kääntynyt ylpeydeksi. Nuorena yleisurheilun harrastajana häpesin ”miesmäisiä” (juuh niin ajattelin) jalkojani. Nykyisin haikailen alaruumiiseeni enemmän lihasmassaa.

Haluaisin sanoa sinne menneisyyden minulle, että antaa Kate Mossin ja Mossin näköisten olla sellaisia. Että sinä olet kelpo ja hyvä. Sinulla on työhevosen ruumiinrakenne ja se on vahva ja hyvä ruumiinrakenne.