Syysihmisyys

ME ELÄMME AAMUIHMISTEN TYRANNIASSA, on kerrottu meille uutisotsikoissa ja tutkimuksissa. Näin se on, siihen on tyytyminen. Koulu alkaa kahdeksalta ja remontoinnin saa aloittaa seitsemältä, kun hiljaisuus taloyhtiöissä päättyy.

Itsellenihän kaikki tämä on tyystin samantekevää, sillä teen vuorotyötä. Puolensa on siinäkin. Yksi puoli on se, ettei koskaan tule sellaista Karvismaista maanantaituskaa, kun mikä tahansa päivä voi olla maanantai. Posin kautta, posin kautta, ystävä.

Aamuihmisten tyrannian lisäksi me elämme alituisessa kesäihmisten tyranniassa. Sen olen tässä kyynistyneenä hyrrien myyränä joutunut surukseni toteamaan. Kesäihmiset (joihin myös puolisoni lukeutuu, hyvä luoja) kaulat pitkinä huutavat, että ai kun on mukavaa, kun on neljäsataa astetta lämmintä ja aurinko paistaa niin, että silmistä verkkokalvot aivan antautuvat. Kesäihmiset ilahtuvat, kun kuukausitolkulla saa taas hikoilla vuorokauden ympäri ja kiskoa kaihtimia ja pimennysverhoja suomaan edes hetkellinen pimeä, jonka aikana voi nukkua, jos hikoilultaan kykenee.

Kesäihmiset kiskaisevat esiin shortsit ja kesämekot ja bikinit ja uima-asut ja uimarenkaat ja pallogrillit ja uimapatjat heti, kun lämpömittarin lukema ujosti hivuttautuu 15 asteen tuntumaan. Sitten on kesä ja silloin kuuluu nauttia ja rakastaa, koska Suomen kesä on arvaamaton, mutta kesä kuitenkin.

Minulle kesä on ahdistava. Kesä on kiihdytyskaista, kesä on täynnä vipinää ja tapahtumaa ja hikoilua. Kesällä ei voi levähtää, kesällä on toimittava, koska kohta kesä on ohi ja sitten ei enää milloinkaan voi tehdä mitään, ehkä seuraavana kesänä aikaisintaan.

Syksy on aina ollut minulle turvallinen syli. Eikä lainkaan siksi, että marjat kypsyvät ja sienet kiiluvat märkinä mättäiden varjossa, vaan siksi, että se on loppu. Kesä on loppu, luonto kääntyy itsensä sisään, käpertyy ja kuolee. Luonnosta tulee alaston ja autio, ojissa haisevat märkänevät sienet ja maatumisprosessiin valmistautuvat puiden lehdet. Elämänsä iloista kevään ja kesän huutaneet linnut lähtevät vihdoin vittuun nekin.

Tuulee niin, että nenäkarvat irtoavat, aamut ovat kasteisia, kylmiä ja kuulaita. Sataa jotain kylmää asiaa vaakasuoraan tai alhaalta ylöspäin, on niin pimeää ettei eteensä näe ja voi vihdoin laittaa kolme paitaa päällekkäin ilman, että saa lämpöhalvauksen. Voi laittaa kaulahuivin ja hanskat ja pipon, voi laittaa lempitakkinsa ja sen taskusta roikkumaan hirveän rivon eli hauskan heijastimen.

Syksy on syli, johon voi asettua voivottelemaan ja toipumaan kesän kuormituksesta ja syksy sanoo, että tule tänne lapseni samalla, kun se silittää.

Mutta kun tämän sanoo ääneen, kohahtavat kesäihmiset. Että hyi olkoon, hirvittävää tämä, pimeä surmaa ja kylmyys kiduttaa. Siksi syysihmisyys on jotain, jonka voi varovasti kuiskata julki samanmielisten keskuudessa. Että kuulkaa, ystävät: minusta on hirmu mukavaa, kun on vähän kamalaa.

Kesä on kiihdytyskaista, jolla tehdään vaarallisia ohituksia, syksy turvallinen syli. Talvi puolestaan eräänlainen varasto, välitila, tuulikaappi, jossa viivähtää ja odottaa, että pahin on ohi. Kevät on lähtevä juna, johon pitää juosta.

Keväällä kesäihmisten aktivoituessa syysihminen haikeasti laskostelee villahuivit ylähyllylle, hengittää syvään ja sanoo itselleen: sinä pystyt tähän, puolen vuoden kuluttua on vihdoin pimeää.