Kevätjuhlavaatehankintaahdistus

Mielikuva:

Voi kuinka mukavaa. Laatuaikaa kahden tyttären kanssa shoppailun merkeissä. Voidaan käydä syömässä shoppailun välissä ja nauttia jädet vaikka jossain mukavalla ulkoterassilla. Tyttäret löytää suht nopeaan älylliseen hintaan kaikkia miellyttävät vaatteet, joita voi käyttää myös vielä kevätjuhlan jälkeenkin. Homma toimii nopeasti ja pääsemme kaikki hymyssä suin ajoissa kotiin nauttimaan loppukesäillasta.

 

Totuus:

 

Lapsia kotoa hakiessani, kavereita oli liuta, jotka olisivat tulleet mukaan. Ei nyt tällä kertaa. Ekasta EIstä päästiin vielä helpolla. Kaupunkiin päästyämme alkoi täsmäisku tuttuihin liikkeisiin. Liian iso, liian pieni, liian sitä ja liian tätä. Kahden kaupan jälkeen tajusin, että tästä tulee pitkä ilta.

Monimutkainen yhtälö saada lapselle molempia miellyttävät vaatteet. 7-vuotiaalla on hieman eri näkemys juhlavaatetuksesta kun 38-vuotiaalla. Päätee myös 12-vuotiaan kanssa. Lopulta kun sain kuopuksen tungettua sovituskoppiin suht molempia miellyttävien vaatteiden kanssa, esikoinen valuu kyllästyneen näköisenä pitkin kauppaa. ” Ei tääl oo mitää”. Kiva. ”Enkä jaksa enää sovittaa yhtään” Vielä kivempi.

Tällä välin kuopus on jo verhoutunut sovitettaviin vaatteisiin. Muuten hyvä, mutta paita pistelee. Anna mun kaikki kestää. Lopulta päädytään ottamaan pistelevä paita ja Elvis-housut. Kengistä päästiin nopeasti yhteisymmärrykseen.

12-vuotiaan mekko löytyi lopulta ja siinä vaiheessa en edes jaksanut murehtia hintalappua. Olisi kannattanut. Kenkäkaupassa tulee näkemysero. Valtaisa. 12-vuotias haluaa korkokengät. Äiti ei halua. Lopputulemalla, että 12-vuotias päätyy synkkä ilme kasvoillaan istumaan kenkäkaupan tuolille. Tässä kohtaa yritän vielä pitkäjänteisesti esitellä muita vaihtoehtoja. Aika huonoja ilmeisesti, ilmeestä päätellen. Lopulta löytyy kengät joihin 12-vuotiaskin hieman lämpenee. Äkkiä kassalle. 

Yritän selvittää tuolle 12-vuotiaalle, kuinka hupaisalta korkkarit voi näyttää vielä tuon ikäsellä. Ja kyllähän hän tajuaa. Synkkä pilvi haihtuu pään päältä.

Lopulta sinne syömään. Tässä vaiheessa olen jo suht uuvuksissa. (Puolikuollut). Siinä istuessani ravintolan pöydässä kuunnellen 8-vuotiaan loppumatonta puhevirtaa, astuu ovesta sisään tuttu hahmo. Suuntaa pöytäämme kohtaan ja hymyilee meille. Kaikki väsymys ja turhautumiskiukku pyyhkiytyy pois. Miten yhden ihmisen läsnäolo muuttaa koko mielen suunnan. Nyt kaikki on hyvin. Rami tuli. <3