Ilolla uuteen aamuun…

.. tai sitten ei.

 

Toisinaan olen hiukan kade aamuvirkkujen kanssaeläjille. Itsellä ei ole suuria ongelmia aamun herätysten kanssa, mutta suurimmaksi ongelmaksi ja hermojen kiristäjäksi osoittautuu muu ryhmä, joka lähtee aamulla taipaleelle hieman kankeasti.

Aika tarkkoja nukkumaanmenoaikoja meillä noudatetaan ja lapsetkin nukkuu sen vaadittavat melki 10 tunnin yöunet. Liekö jo tähän aikaan keväästä turnausväsymystä, mutta aamut on TOOODELLA vaikeita heräämisen kannalta. Itse olisin joka aamu erittäin hyvissä ajoin työpaikalla, mutta jos lähtisin töihin ennenkuin molemmat typyt on nostettu ylös, tulos olisi vielä koulun alkaessakin tämä.

Ei puhettakaan, että sieltä joku heräisi herätyskelloon.

Kun noin 10 kertaa on käynyt korvan juuressa jankuttamassa heräämisestä, on tulos tämä:

Tällä välin toisaalla…

Muutaman kerran esikko on laittanut puhelimeensa herätyksen, että olisi ajoissa valmistautumassa päivän haasteisiin. (Tämä valmistautuminen tarkoittaa megahiuksiston suoristamista). Siinähän kuitenkin kävi niin, että puhelin pärisi sängyllä kovaa ja vaativasti ja ainoa joka siihen EI herännyt oli herätyksen asettanut. Mahtavaa.

Aamukammassa piikit harvenee ja se tietää sitä, että kesäloma lähestyy. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Mutta tästäkin aamusta selvittiin suht aikataulussa kouluun ja töihin. Eikä edes mennyt hermo. Paljon. Aamupuurot ei kyllä kelvannut. Hö.

Ja sanomattakin on selvää, että vuosien päästä varmasti näitä tulipalokiirehermoloppuaamuja kaiholla muistelee, mutta se ajatus ei lohduta yhtään aamuina, jolloin aikaa on rajallisesti, kaikki ne vaatteet, joita juuri nyt tarvitaan on hukassa tai paremminkin, ne ei tipahda automaattisesti käteen. Aamupalaksi ei ole MITÄÄN mikä kelpaisi ja etuhiukset töröttää väärällä puolella päätä.

Joo joo, ikävä tulee, uskotaan.

Kuinka ihmeessä näistä aina selvitäänkin ja mistä sitä pinnaa oikein riittää? Oli vastaus mikä tahansa, onneksi sitä riittää. Kärsimättömälle ihmiselle paras opettaja on oma lapsi. Sen voin tässä kirkkain silmin vannoa. Olen oppinut vuosien varrella laskemaan kymmeneen, jopa USEITA KERTOJA!

Ja kyllähän se pinna välillä palaa, mutta miten sen asian kanssa toimii, on varmaan se tärkein juttu. Itse ylikaiken vihaan nalkuttamista, asioitten jankuttamista ja äänen korottamista. En salli sitä muiltakaan, joten yritän olla sortumatta siihen itsekkään. (Jankuttamista heräämisestä aamulla ei lasketa!!!)

Reipasta perjantaita!

 

-Päivi-