Viime vuosina tuttavapiirissä on ollut melko monta eroa. Olen miettinyt paljon sitä, miksi eroon päädytään. Onko se enemmän hetken mielijohde, kun tuntuu ettei ole enää mitään yhteistä tai kun kaikesta tulee riitaa. Sitten aloitetaan heti uuden etsintä, koska kaikki ongelmathan hoituu sillä tavalla… Eikö suhteeseen viitsitä panostaa, jos kaikki ei olekaan enää kivaa vai mikä siinä on? Yritetäänkö nykyään oikeasti tehdä kaikki mahdollinen suhteen pelastamiseksi, vai heitetäänkö pyyhe kehään liian herkästi? 

Itselle avioliitto oli alusta asti se juttu. Koen, että se liittää kuitenkin tiukemmin yhteen ja pidän ajatuksesta että perheellä on sama sukunimi. Se tuo myös turvallisuudentunteen. Ja kuitenkin, nämä jatkuvasti tulevat erouutiset saavat välillä omankin olon hieman epävarmaksi. Entä jos sama käy meillekin? Jos puoliso löytääkin toisen, jos sukset menee kertakaikkisesti ristiin tai kasvamme erilleen kun lapset muuttavat pois kotoa.. Jos toiselle iskee kunnon ikäkriisi ja haluaa vaihtaa nuorempaan.. Turhaa jossittelua tietenkin. Ajattelen silti, että elämässä tapahtuu asioita joiden kuuluukin tapahtua, silloin kun niiden kuuluu tapahtua. Luotan siihen, ettemme kumpikaan ole herkästi luovuttamassa. Kumpikaan ei koe, että ruoho oikeasti olisi vihreämpää aidan toisella puolella. 

Olen eronnut kerran, siis pidemmästä suhteesta. Ei oltu naimisissa, mutta asuimme useamman vuoden yhdessä. Olimme nuoria, juuri täysi-ikäisiä yhteen muuttaessamme. Halusimme eri asioita, tai tavallaan samojakin asioita, mutta eri aikaan. Tuntuu, että kasvoimme eri suuntiin ja tein yksinään ratkaisun erosta, koska koin, ettei tulevaisuus yhdessä olisi mahdollinen. En tiedä, olisiko voinut käydä toisin, jos olisimme vielä yrittäneet. Se oli kuitenkin yksi elämäni parhaimmista päätöksistä, vaikka olen potenut syyllisyyttä siitä, mitä surua aiheutin silloiselle kumppanille. Tuosta päätöksestä noin 2 vuotta myöhemmin tapasin aviomieheni ja lasteni isän. 

Oma liitto on tietyllä tapaa tasaisen tylsähkö ja turvallinen. Ihana, hyvä, toisinaan ärsyttävä. Ei juurikaan riidellä, vaikka eri mieltä välillä tietysti ollaan. Välillä eletään päiväkausia melkein erillään, vaikka samassa kodissa ollaankin, välillä taas lähennytään ja ollaan tiiviimmin yhdessä. Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, eikä juurikaan yhteisiä kavereita. Useimmiten katsotaan eri leffoja ja sarjoja. Välillä toivoisin, että olisi vaikka yhteinen liikuntaharrastus. Toisaalta, meille taitaa molemmille sopia se, että kummallakin on omat juttunsa. Koko homma pysyy ehkä mielenkiintoisempana, kun ei nyhjätä aina yhdessä.

Nyt 12 vuoden yhdessäolon jälkeen, koen vieläkin alkuvaiheen onnellisuuden ja rakastumisen hetkiä jolloin ei malttaisi millään illalla nukahtaa, vatsanpohjassa lepattaa perhosia ja ei vaan voi uskoa että ollaan yhdessä. Maataan vastakkain sängyssä, katsotaan toisiamme ja hymyillään. Me ollaan me ja rakastetaan.