Ei hymyilytä

Dokumentti-ilta Brooklynissä syksyllä 2018. Victoria Schultzin To Be a Woman in Kosovo on hätkähdyttävä kuvaus naisten asemasta sodan runtelemassa maassa.

#EiHymyilytä

Oon aivan armottoman myöhässä kirjoitellessani vasta nyt Planin #EiHymyilytä -kampanjaan. Parempi kuitenkin myöhään, kuin ei milloinkaan; kampanja on ihan äärimmäisen tärkeä ja aina ajankohtainen. Olin perjantaina puhumassa Planin ja Jyväskylän YK-Yhdistyksen naistenpäivän tapahtumassa kuukautisista ihmisoikeuskysymyksenä, liittyen siis tuoreeseen dokumentti-Oscarin voittajaan Period. End of Sentence. -filmiin. Oli tosi siistiä puhua ekaa kertaa koskaan asiantuntijan roolissa, ja vielä niin tärkestä aiheesta – toivottavasti pääsen vielä keskustelemaan naisten- ja tyttöjen oikeuksista paaaaaljon elämäni aikana. Suunta on ainakin oikea.

Viikonloppuna osallistuin Suomen Punaisen Ristin Humanitaarisen oikeuden peruskurssille, eikä sen jälkeen ole oikein hymyilyttänyt. Kurssi oli super mielenkiintoinen ja tärkeä, ja opin kamalasti aina Punaisen Ristin historiasta ja merkin käytöstä lapsisotilaisiin. Eräs toistakymmentä kriisialuetta kiertänyt, eläkeikää lähestyvä badass-delegaatti kävi pitämässä meille ravistelevan luennon sodan kauhuista, keskittyen erityisesti lapsiin. Siinä kohtaan viimeistään kaikki hymy hyytyi, ja kentältä otettujen kuvien kautta kävi selväksi, miten rankasta aiheesta onkaan kyse.

Sidenote, siltä varalta että käsite ei ole kaikille täysin selkeä: humanitaarisella oikeudella tarkoitetaan siis sodan ajan lakeja.  Punaisen ristin sivuilla se määritellään näin:

Pääosin sopimukset suojaavat niitä, jotka eivät osallistu vihollisuuksiin: siviilejä sekä haavoittuneita ja antautuneita sotilaita. Ne myös rajoittavat sodankäyntitapoja ja aseiden käyttöä. Humanitaarisen oikeuden perustan muodostavat vuonna 1949 solmitut Geneven sopimukset ja niiden kolme lisäpöytäkirjaa vuosilta 1979 ja 2005. Kaikki maailman valtiot ovat sitoutuneet noudattamaan Geneven sopimusten antamaa suojaa.

Suosittelen ihan jokaista ihmisoikeuksista ja auttamisesta kiinnostunutta käymään kyseisen kurssin. Valoitti todella paljon sitä tärkeää työtä, mitä humanitaarisen avun järjestöt tekevät ympäri maailman.

Mutta, nyt itse aiheeseen: eli siihen, kuinka naiset ovat yksiä sodan suurimmista kärsijöistä, mutta humanitaarinen apu usein ”unohtaa” naiset tärkeässä työssään. Naisista puhuttiin kurssilla vain siviiliuhrien pienenä alakategoriana, ja kurssi keskittyi (ehdottomasti tärkeisiin) lasten oikeuksiin. Mutta naisten oikeudet sodassa suorastaan loistivat poissaolollaan.

Nykyään, katsoessani maailmaa hyvin pitkälti feminististen lasien läpi, kysyn uuteen aiheeseen tutustuessani aina simppelin kysymyksen: Missä naiset? (Toimii myös muiden sorrettujen ryhmien asemaa tarkasteltaessa, muuten.) No, mä kysyin tämän kysymyksen kurssilla (kyllä, olen juuri se tyyppi), ja toivottavasti jatkossa kyseisellä kurssilla naisiin kohdistuviin humanitaarisiin loukkauksiin omistetaan oma puolituntinen. Noin puolet maailman väestöstä on naisia, ja aseellisten selkkausten siviiliuhrit ovat useimmiten juuri naisia, sillä he eivät osallistu miesten tavoin järjestelmällisesti sotatoimiin. Tämä vaatii enemmän huomiota, kuin se tällä hetkellä saa.

Kuin sattumalta, tai ehkä vain, koska luin uutisia humanitaarisen oikeuden vinkkelistä, silmiini osui viikonlopun aikana useampi uutinen ja raportti, mikä keskittyy naisten oikeuksien sivuuttamiseen humanitaarisessa avussa ja oikeudessa. Esimerkiksi The Washington Post julkaisi kattavan artikkelin naistenoikeusloukkauksista Venezuelan kriisissä. ”Most international media outlets focus on the humanitarian aid blockade — and miss the rampant violence against women”, artikkelissa kirjoitetaan. “Perpetrators take advantage of the fact that [women] are almost invisible.”

Women are suffering extreme levels of assault, kidnapping and other violence, given the combination of the Venezuelan migration and Colombia’s ongoing armed conflict,- – – almost no international attention is focused on what’s happening to women.

Given the pervasive fear, silence and invisibility, we do not yet fully understand the dimensions of violence against women in the region. This is not a novel phenomenon; research shows that sexual violence was widely used as a tool of territorial and social control throughout Colombia’s armed conflict. Everyone I interviewed, from the UNHCR to the coordinator of a religious charity, told me about cases of human trafficking, femicide, and sexual violence. 

En aio leikkiä, että olisin yhden humanitaarisen oikeuden peruskurssin perusteella humanitaaristen naistenoikeuksien asiantuntija, mutta tämä on lyhyellä googlettelulla ja minun työ- ja opintokokemuksellani selvää: aihe vaatii enemmän huomiota. Naiset jäävät sodan jalkoihin monella tapaa, ja raiskausta käytetään edelleen sodan aseena. Sota on äärimmäisen hedelmällinen ympäristö naistenoikeusloukkauksille (sotivat osapuolet ovat useimmiten miehiä), sillä naiset ovat sodan näkymätön osapuoli: yleisesti on tiedossa, että missä on sotilaita, siellä on myös ihmiskauppaa ja pakkoprostituutiota. Sodassa taistelevat pääasiassa miehet; sodan siiviiliuhrit sen sijaan ovat pääasiassa naisia ja tyttöjä.

Lopetan tämän kirjoituksen kirjavinkkiin:  Sue LLoyd-Robertsin The War on Women. Luin tuon kirjan ensimmäistä kertaa työskennellessäni Ausseissa osana maailmanympärysmatkaani vuonna 2017, ja se jätti minut järkyttyneeksi, surulliseksi, mutta myös päättäväiseksi. Kirjan kirjoittaja, Lloyd-Roberts, kuoli ennen kirjan valmistumista – kirja onkin eräänlainen tribuutti hänen elämänmittaiselle työlleen naistenoikeusrikkomusten paljastamisessa ympäri maailman. Lloyd-Roberts oli journalisti, ja kirja sisältää 12 esimerkkiä naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta ympäri maailman. Humanitaaristen naistenoikeuksien kannalta erityisen kiinnostavat ovat luvut 7 (Boys Will Be Boys: Where There Are UN Peacekeepers There Are Traffikers) ja 11 (Rape as a Weapon of War: Bosnia and the Democratic Republic of Congo). Parhaassa tapauksessa kirja vaikuttaa sinuun kuten minuunkin, ja suljet sen (ehkä silmät kyynelissä, mutta kuitenkin) päättäväisenä. Naisten oikeuksien polkemisen on loputtava, niin rauhan kuin konfliktienkin aikana. Siihen asti: #EiHymyilytä

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *