Sairaalaan

Sain lääkäriltäni lähetteen korvalääkäriin. Minulla oli poskiontelotulehdus. Kuukausi sitten. Sitä ennen keuhkoputken tulehdus. Kotiin tuli kutsu sairaalaan. Kovasti paljon kaavakkeita täytettäväksi. 
Sitä minä vaan, että miksi? Nyt on mielessä kysymyksiä. Mitä ne tietää, mitä eivät ole kertoneet.

Muutenkin vihaan sairaaloita ja terveyskeskuksia. Ne ei toimi koskaan. Tai toimii mutta väärin.
1) Jos minulla on aika, niinkuin nyt kello 8. Luuleeko joku oikeesti että minua kutsutaan kello 8? Ei varmasti kutsuta. Eikö jokainen minuutti, jonka tästä ajasta myöhästyvät, pitäisi korvata minulle?
Entä jos myöhästyjä olen minä? Ei siinä mikään auta, se aika meni jo. Uutta tilaamaan ja käyttämätöntä maksamaan.
2) Odotellessani ihmettelen missä kaikki ovat. Ehkä he ovat tekemässä sydänleikkausta keskellä käytävää, jopa se vastaanottoapulainen.
Voi olla kyllä kahvilla ja vaikka Pokemonia metsästämässä. Tai TYKY päivillä. Tai puhelimessa, sen kaverinsa kanssa jolla on uusi poikaystävä…
Mistä minä tiedän? Ja mitä se minulle kuuluukaan.
Minähän olen terve ihminen, viemässä jonkun todella sairaan keltakuumeen uhrina kuolemaa tekevän tuntemattoman potilaan – ehkä jopa sotaveteraanin – aikaa.

Mitä minä täällä teen? Eihän tämä ole kenellekkään hauskaa? Miksei minulle kerrota? Minulta vaan kysellään – mutta vääriä kysymyksiä. Ei kysytä, miltä nenässä nyt tuntuu? Ei, kysytään leikkauksista. Sellasta ei kysytä, kuten että 2×4, jonka tietäisin, vaan kysytään että oliko siskon kaimalla sisäänpäin kääntyneet kynnet, jota en tiedä.

Ja ei siinä mitään, mutta minäpäs olenkin jo ehtinyt hukata ne paperit. Mitkä ne nyt on, esitietokaavakkeet. Ei kun etsimään. Löytyihän ne vaimon käsilaukusta.
”Mitä kipulääkkeitä olette ongelmitta joskus käyttäneet?” Halvattu. Minulla kun on aina ollut ongelma, jos olen ottanut lääkettä. Ehkä lapsena sain kanferttitippoja sokeripalala, ilman suurempia kipuja. Laitanko sen? Entä Hota pulverin 60-luvulla ja Ham 10 tapletit 80-luvulta?
Olenko sairastanut muistisairautta? Jos olen niin en sitä varmaankaan muista.

Tähän jäämme sunnuntai iltana ja jatkoa kirjoitetaan – jos elossa ollaan, myöhemmin.

Maanantai aamu. Kello 5,47. Mihin aikaan pitää lähteä että on ilmoittautumassa 7,43? Mihin aikaan puoliso pitää herättää että hän on valmis lähtemään silloin kun minäkin?

Noin 7,40 ilmoittauduin automaatille A sisäänkäynnissä. Tajuavat sentään että minulle vain A-luokan ovia. Kone neuvoi mihin kipittää… odottamaan.
Sen osaston ilmoittautumisten vastaanottaja tuli paikalle 7,54. (Ei siis viistoista vaille, jolloin pitää ilmoittautua).
Lääkäriin kutsu tuli jo 8,13. Vain 13 minuuttia myöhässä.

Nyt keskityttiin minuun. Lääkäri vaikutti ihan professorilta. Totesi minun käyneen joskus aikaisemminkun… oisko kymmenen vuotta sitten. Asiantuntija. Tutustui lääkkeisiini. Turhat pois, mitään reseptivapaita ei saa käyttää. Uutta entisten loputtua. Lääkäri, joka katsoi nenään sisään sanoi ettei täällä mitään polyypejä ole. Kuka ne on viennyt? Kenen luvalla?
Otetaan ihan omat sairaalan kuvat ja katsotaan sitten… Eli tarina jatkuu viikon kuluttua. Näkemiin.

Käytävällä oli kaksi isoa kylttiä: ”Käytävä pidettävä tyhjänä”. Niiden alla oli kolme roskapönttöä, sellaisia isoja. Oli sellaisia arkistojäte pönttöjäkin 250 litraisia. Oli pöytää ja laatikkoja. Hyvä että on omatoimisuutta. Eihän ne laput ketään koske. Ihan turhaa ne siinä ovat.
Halvattu. Entä jos leikkaukseen tarvitseekin kiireesti tuoda jotai isompaa…

Viikko kului, ilman terveydellisiä ongelmia ja niinpä olin taas valmis matkaamaan sairaalamaailmaan. Tälläkertaa tiesin ohjelman: Kello 11 Röntgen ja kello 12 lääkärin kanssa keskustellaan.

Kuulkaahan, se tröntkeni olikin sellainen TT-kuvaus. Selälleen maate, silmät kiini ja Star Trek mainen äänimailma lähti kiihdyttelemään ympärilläni. Tykkäsin. Eipähän tarvitse käydä Linnanmäellä. Toista ajelua ei suotu joten odottamaan lääkäriin pääsyä.

Lääkäri katsoi kuvia tietokoneellaan ja sanoi että kovasti on tukossa ja että nehän täytyy avata. Nyt olen ”leikkaukseen” jonossa. En tykkää.

Kaikki alkoikin tapahtua sitten yllättävästi. 25.9. Minulle soitettiin ja tarjottiin peruutuspaikkaa huomiseksi. Soitin asiasta esimiehelleni, joka kehoitti ottamaan sen peruutusajan ja minähän otin.

Seuraavana aamuna kello 7 lähdimme omalla autolla sairaalaan. Se oli minun valintani – kai jotenkin uskoin pystyväni ajamaan sen kotiin. Sairaalan C ovi ja kahvion läpi. Odotussaliin istumaan. Onneksi vaimo siinä lähellä. Se on käsittämätön määrä tukea, siinä että joku on lähellä.

Tuota pikaa kutsuttiin sisään ja perehdytettiin tulevaan. Sitten vaatteet vaihtoon. Sain sellaisen takaa avonaisen tunigan ja pitkät kalsarit ja aamutakin. Ja taas mentiin. Voi helvata, tämäkö se nyt sitten on se leikkaussali. Kuulkee, ainakin viisi henkilöä minua jututti ja huolehti muutenkin. Yksi siirsi oikeaa kättä ja alko seuraan vedenpaineita ja toinen asenteli sellaisia tarroja joihin tuli sitten sähköjohtoa. Ottaako ne minusta poispäinvirtaa, vai tuovatko lisää? Osaako se lukea mersunkin vikakoodit?

Silmät peitettiin jotta en näkisi lääkäriä. Ei ole sitten helppo sanoa että toi se oli. Lääkettä ruiskutettiin suuhun ja suoneen ja erityisesti nenään.
Silti operaattio sattui. Sattui hampaissakin. Lisää lääkettä. Jotain puhetta tulehduksesta.

Oli joutsenkaulaa ja sivupudenta pihtejä, murtuvan luun ääntä ja koepaloja.
Sain kaksi palaa jopa nähdä ja ne pihditkin. Kiitos. Kävelinkö heräämöön, vai vietiinkö…

Heräämön virallisella valvojalla oli flunssa. Viitteliäs nuorinainen, jaksoi minua.
Sain mennä syömään. Mutta sitten tuli tunne että oksentaisin ja ei minua ehditty wessaan saamaan, kun oksensin. Ite en saanut siivota ja taas tuli lääkettä.
Lopulta sain kokeilla: uusi banaani sisään ja kun ei sitä ulos kuulunut sain hakia siviili vaatteet, mutta sairaalan aamutakki käskettiin. Silloin se tuli se banaani. Pukutilan roskikseen.

Tilasin siivoojaa ja pyyhkäsin aulaan vaimon viereen. Pian ne haki. Ja lisää lääkettä. Tunti siinä meni ja tuli lopulta taksi hakemaan. Sisältä haki. Kova jätkä. Hän ei käytä turvavyötä – hänen ei tarvi, kun on poka päällä. Kahdessa kolarissa ollut mies. Henki olisi lähtenyt jos olisi ollut turvavyöt, sano. Minä olin se poka! Ja turvavyö oli tiukasti kiini, vaimollakin.

Lääkettä tuli, särkyyn ja liuottamiseen. Suvi ihmetteli ettei tullut antibiotteja jos kerran tulehdus… Kaksi viikkoa sairaslomaa.

Sinne se jäi… auto.
 

Vaimo hankki auton pois. Vaimo haki lääkkeet ja huolehti potilaasta. Ja komensi: Vuoteeseen. Et saa rehkiä… takasin siittä.. et laita… Oletko ottanut lääkkeet…
Se tuli se lopputarkastuspäivä. 9.10. ja sama leikannut lääkäri tökki nenää. Näki taas sen tulehduksen ja määräsi antilooppeja. Ja antoi vielä yhden ajan sinne kuun vaihteeseen.
Ja taas vaimo huolehti. Hommasi lääkkeet.