Laavujen kierros

Laavujen kierros on varsin suosittu liikuntatapahtuma Lohjalla. Kellonaika vain ei oikein sovi tälläiselle syntiselle joka pyhänäkin töitä tekee.
Nyt sopi. Vapaapäivä, kurkkukipeä ja nenä tukossa. Vaimolla on flunssa eli ehkä se tauti sitten minutkin on löytänyt. Tiiä hänestä. Mutta sinnehän me menimme, kuvankauniiseen Liessaareen.

Oli lipukkeen antajaa ja -leimaajaa ja myyjää ja pelauttajaa. Nämä kaikki jo ennen saarelle johtavaa siltaa. Sillan jälkeen jaettiin makkaraa ja mehua. Tänä vuonna Laavujen Kierros järjestetään yhdeksättä kertaa ja ensimmäinen Liessaaren kohde kierretään Suomi 100 -juhlavuoden hengessä, niin ei ollut suomimakkaraa.
Sitten minä lähdin kohti ääretöntä, taivaltamaan läpitunkeamattoman metsän läpi – kohti laavua. 

Minua saatteli tälle luontoretkelle joku vetehinen lintu. Liekö sama joka kävi tutuksi jo kalevalan vaiheista? Ja jottei työasiat aivan unohtuisi, oli paikalla amatöörit kiskomassa kirkkovenettä.

Eivät ehdi Pyhän Laurin kirkkoon eikä kyllä Pusulaankaan… Moneltakohan ne Virkkalassa?
 

Sinne minä siis lähdin pienine aatoksineni metsäistä polkua könyämään. Maasto oli paikoin liukas ja edessä siintäisi vain yksinäisyys… Tai niin voisi luulla. Yli 1700 ihmistä kiertämässä kahta reittiä 4,8km ja 10km.

Se laavu on siellä 5 km päässä ja sinnehän ne kaikki. Hiljaisuudesta ei ollut tietoakaan. Puheenpärinää, kännykkään kailottamista, hinkkaavia tuulipukuja, ja muuta sirkusseuruetta: taitavia villaristejä, kiskovia koiria ja ihmeelisesti selviäviä lapsosia. ”Kato nyt, Kaaleppi. Se on puu. Seiso nyt siinä niin isä ottaa kuvan. Vähän kauempaa. Hei Kaaleppi, mihin sinä nyt…”. ”Terve koistinen, nyt kuuluu. Eikun vaeltamassa täällä ollaan vaimon kanssa. Tulkaa tekin? Ei se haittaa, viimevuotiset nämä asut meilläkin…”
 

Huomasin kaatuneen puun ja kuvatessani sitä ajattelin Kaaleppia. Olihan siellä toinenkin puu jonka luonna piti ajatella toista ihmistä. Olikohan se Iivana Julma? Hän eli ainakin Martti Lutherin aikoihin.
 

Meinasin ottaa tussin ja kirjoittaa tuohon, että kiitos kysymästä. Ihan hyvin (niinhän meillä on tapana valehdella). Toiset on vahvoja, mutta eivät kuitenkaan kaikki. Toisille elämän polku käy raskaaksi. Kaaleppi ei sitten nojaa… Pitäisiköhän laittaa varoituslappu?
 

Vaellettuani jo melkoisen taipaleen, huomasin että luontoa on sotkettu joillakin nuolilla ja muovinauhoilla.

Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt, siell on kyltti. Yhden perheen nainen satutti nilkkansa. Pysähdyin seuraamaan vähän sivusta että tarvitaanko ulkopuolisen apua – mutta he tuntuivat selviävän hyvin ilmankin. Takistahan saa hyvät paarit ja minulla on Lethermanni mukana.
Mutta matka jatkui silti ja kohde joka minua kiinosti eniten, löytyi. Luppo.
 

No, sehän on selvä että siellä kyseenalaistettiin Lupon löytyminen ja kysytään, että entäs sienet?
 

ja marjojakin

Minusta alkoi kuitenkin tuntua että polulla ei välttämättä ole turvallista, jos alueella on tuonkokoisia ötököitä.
 

joten aloin mieheksi joka kulkee omia polkujaan.

Kävi muuten nilkkojen päälle, mutta kalliota ylös ja alas – minä löysin sen.

Ja arvatkaas mitä? Täällä ei olekkaan ketään. Ei makkaraa, ei tulta. Minut valtasi paniikki. Minut on houkuteltu tänne keskelle erämaata. Autiolle saarelle, ilman makkaraa. Jäänökseni tullaan löytämään joskus armon vuonna 4769 ja saan nimityksen Lohjan-Pöt… Ötsi.
Julisteen mukaan täällä on Kekkonen, Halonen ja Mannerheim, Kaljaa hörppivä pikkupoika,,,
Ei voinut muuta kuin yrittää selviytyä. Näin jo Ilta-sanomien otsikot ”Kukaan ei haudannut häntä”.
 

 

Maisemat menivät kokoajan vaikeammiksi. Mahdollisuuteni olivat heikot, mutta minähän en vaimolle soita – miten se voisi auttaa. Myrskylinnut.
Jopa puut voivat huonosti

Ja arvatkaa mitä minä löysin. Ihmisiä. Minä halaan teitä kaikkia. Tai en, tehän olette ihan epäselviäkin.

Sehän voi tietysti johtua nälästä. Täällä oli tuttujakin ja jälleen onnettomuus. Yksi heistä poltti makkaratikussa kätensä. Palovammat ovat aina kovin ikäviä. Tälläkertaa vesi oli lähellä.

Pelastus. Elämä alkoi jälleen voittaa. Matkahan on jo puolessa välissä. Ja tiedän että loppumatkalla on jopa mahdollisuus istahtaa.

Paluumatkan kuljin tiiviisti polulla ja kuuntelin seuraani ilmestyneen miehen kertomuksia Jaakko Teposta, ulkomaan matkoista, urheilijoista. Jollakin on todella mielenkiintoinen elämä… Jotta kaikkea se voi pitääkin sisällään tuollainen luontoretki. Äss. En minä nyt enempää. Menkää itse enskerralla.