Lentokone onnettomuudet

Pistäähän se miettimään että uskaltaako henkensä luottaa lentäjän käsiin. Toisaalta mehän joudumme sen ainoamme luovuttamaan lukuisten tuntemattomien käsiin päivittäin. Bussikuski, taksikuski – ihan sama. Lääkäri. Vastaan tuleva autoilija.

Ero on siinä kuoleeko minun kanssani 149, vai ei kukaan muu. Katastrofi on aina jokaiselle uhrille ja omaisille henkilökohtainen. Me muut koemme että mitä enemmän uhreja tulee, sen suuremmin me siihen tunnetasolla osallistumme. On helpompi laittaa kymmenyksensä tsumanin uhreille ulkomaille kun naapuruston henkilölle jolta on mennyt kaikki vaikka tulipalosta. Avun perille päätyminen on tietenkin päinvastainen.
Tietääkö kukaan että montako euroa sai perhe x Japanin tsumanin jälkeen? Joko heillä on uusi koti? 

Auttaminen on tärkeää ja sitä jotenkin olettaa että apua keräävät järjestöt ovat itse esimerkkeinä. Niinhän ei ole. Auttaminen on bisnestä, varsinkin kun kohde on kaukana ja vaikeasti tarkistettavissa. 

Entä jos autamme läheisiä? Niitä ihmisiä jotka asuvat samassa kunnassa. Karkeasti ajatellen jos jokainen kuntalainen auttaisi yhdellä eurolla vaikka varatonta mummoa hautajaisten järjestelyissä tai missä tahansa odottamattomassa ongelmassa, niin tulos on aika huomattava.

Toki ajatus on vain ajatus.