Kesälomasuunitelma on hyvin selkeä. Lähdetään omalla autolla tutustumaan kotimaan kohteisiin.
Mutta minne: Hyvinkää, Lahti, Mikkeli, Nilsiä, Savonlinna, Varkaus, Kuopio. Kuusamo, Rovaniemi, Oulu, Lapua, Isokyrö, Vaasa, Seinäjoki, Kurikka, Jalasjärvi, Kauhajoki, Pori, Kokemäki, Huittinen, Kiukainen, Säkylä, Rauma, Turku…
 

Mielenkiintoisia kohteita on useammassa eri ryhmässä. Kulttuurilliset: Linnat ja kirkot, museot. Semmottiset Lallit ja Jaakko Ilkat. Perinteet: eli ne sukujen kotipaikat ja vielä nämä uustärkeät: Jouninkaupat, Tuurit ja Huutokauppakeisarit.

Kiukaisten kirkko lienee isäni kastepaikka. Virroilla on ystävämme oma kirkko: Matiaskappeli. Ähtärissä on pandoja. Kirkkokari nyt lähiseutuineen on kirkkohistoria. Vänrikki Stoolin tupa – miltä kuulostaa? Mannerheim / Hitler junanvaunu, mutta sinne tuskin pääsee. Muistaakseeni se on auki vain 4,6. ja sehän meni… Juhliessa. Entä Valamo, Toivakan kirkko ja Tsaarin poppeli? Kalevanpoikien viikatteentikku? Kerimäen kirkko? Pappa ja mummo liittyvät Kauhajokeen ja Kurikkaan.

Vaikuttaahan sekin että minkä kohteen vaimo haluaa nähdä ja minkä minä sitten haluan jättää kokematta. Lomabudjetti sanoo että käydään hesassa ja nukutaan autossa, syödään vettä. 

Mitä pitää ottaa mukaan? Seikkailumieltä ja ajokortti.
…
…
…
Paperia ja kyniä. 
…
Lääkkeet.
…
…
Tietokone, astioita, videot, kamerat, TV, jääkaappi, tyynyt ja peitot, vaihtovaatteet, laastareita, passi, suihku ja…
…
Lastenhoitaja? Aivan… lapsethan eivät enään tarvitse hoitajia,,, 
eikä vanhempiaan.

Entä jos ei lähettäiskään? 
Yksi kohde pitää jättää pois, ehkä se otetaan toiste ohjelmaan. Miten olisi Luvalahti tilalle? Vieläköhän ovat Tiilitehtaan ranta ja Isokiven ranta olemassa?

Keskiviikko toi yllätyksellisen lisämenon. Lähes 500€ lisämeno. Taisi olla lomajuttu siinä. Tulee mieleen kissa joka hiirelle takkia ompeli… Suuret suunitelmat kaatuvat. Ensin tuo sairastapaus joka muutti suunitelmat ja nyt tämä. Mitä vielä ehtii?
Kesäkuun 15 päivä vuonna 2004 olin Turun tuomiokirkossa – enkä enään muista paljoakaan. Herranen aika, eihän siittä ole kuin 14 vuotta – päivälleen. Sehän vihittiin Wikipedian mukaan 17.6.1300 käyttöön.

Alkaa selvitä että rahaa ei retkeen ole. Se menee elämiseen. Kuitenkin haluaisin kovasti käydä fennomaani Lallin jäljillä, Mikko Maamies eli Mikael Agricolan kautta Jaakko Ilkan poluille.

Täällä oli kirjastossa ”Lohja 1918” näyttely jossa pistäydyimme vaimon kanssa 19.6.

Näyttely ei ollut kovin suuri, mutta hyvin opettavainen ja enenkaikkea ilmainen. Kuinka julma voikaan olla toiselle ja kuinka pieni voi olla se syy jolla toinen tapetaan.

Niin se ero oikean ja väärän välissä on sarjanumeroissa. Kuka käytti samaa laattaa samassa paikassa kulloinkin.

20.6. Käytiin Neidonkeitaassa. Lilluttiin vesialtaissa ja nautittiin kiireettömyydestä.

Matkasimme 21.6. Hämeenlinnaan ja kävimme linnassakin.
 

Tere vaan tulemast tähä Linnaan. Hämeen linnahan on Hämeenlinnassa ja opastahan meillä ei ole joten minä ite opastan ja vastuu jää vallihaudan ulkopuolelle.
 

Se onkin sopivasti tyhjennetty krokotiileistä, savitiileistä ja siviileistä. Paljon olen hautoja kaivanut, mutta en vallihautaa.
 

Täsä toispuolel näkyy yks sorsa ja me ollaan kysytty että onko se laulajia tai poliitikkoja, eikä se vastaa joten ajateltiin että se voi olla sairaalasta lähteny. Täältähän löytyi kuulemma yksi mikroaaltouunikin.
 

Tähän voitte jättää autonne. Birger Jaarli ei tiettävästi nyt ole tulossa, joten voitte ajaa ihan tähän lähelle. Jaa meillä on Hohto filmin mainokset seinällä. Ehkä ovat Jack Nicholson faneja.
Lähetetään ratsujoukot vähän katselemaan ympärille, että pysyy turvallisena tämä.

No niinpä tietenniin. Sali on suljettu. Ei ihme. Ne on kuulkaa nämä linnan väki kovin, etten sanoisi kiivasta väkeä. Ei astiat kestä. Täällä on nämä vanhat kipot.
 

Nimeenomaan näiden lentävien lautasten ja muiden purnukoiden takia on pitänyt vähän suojautua.

Itekkin usein suojaudun
 

Toisaalta, täällähän on suljettu myös tämä käymäläosasto
 

Esimerkiksi ovi olisi hyvä remonttikohde. Ja semmottinen merkki siihen että onko häntä tarkoitettu tämä pystyssä, vai makuulaan pissaaville sukupuolille.
Tämmöttisen paikan kunnostamiseenhan sitä uppoaa yhtä jos toista plaatuva näitä plootuja
 

Ei ole kelluvaa valuuttaa. Painavimmillaan 19,7 kg.

On kovasti jouduttu säästämään ja esimerkiksi kummituksista ei ole esittää kuin tassunjälkeä. Täällähän kuulemma kummittelee kissa ja valkea neito. Koska kummitukset ja linnat kuuluvat niin tiiviisti yhteen, löytyy myös Hämeen linnasta oma haamunsa. Hämeen linnassa on muutamia ”tunnettuja” kummituksia, kuten Birger Jaarlin sisareksi otaksuttu Synnove-neiti, joka tarinan mukaan teljettiin tyrmään epäsäätyisen rakkauden vuoksi. Havaintoja on kerrottu myös mustapukuisesta naisesta ja kummittelevasta kissasta. Esimerkiksi kahden oppaan mukaan Pirskatti-kissa olisi unohtunut kuningas Kustaa II Aadolfilta linnaan.
”Birger Jaarlin sisaren sanotaan matkanneen veljensä mukana Hämeeseen, jossa sisar on rakastunut hämäläispäällikköön. Birger Jaarli on lukinnut sisarensa ahtaaseen kamariin tai muurauttanut seinään linnassa – Kukkotorniin. Synnove on kuollut seinään muurattuna tai vankina kamarissa. Kummitustarinan mukaan nuori Synnove-neito kulkee linnassa itkien menetetyn rakkautensa tähden. Tarinasta on sävelletty myös Jaarlin sisar -niminen balladiooppera, joka sai ensi-iltansa Hämeen linna avajaisissa. Balladioopperassa sisaren nimi oli Hildegard. Tarina jaarlin sisaresta, jota on kutsuttu lehtileikkeiden mukaan myös nimillä Synnove, Sunneva, Hildegard tai Birger Jaarlin sisko tai tytär on ollut tiedossa, kun linnaa alettiin tutkia restaurointia varten 1950-luvulla, mutta tutkijat ovat lukemieni lehtileikkeiden mukaan järjestelmällisesti kertoneet, että Synnoven tarina ei ole totta.”
”Sanomalehtiaineistosta löytyy neljä mainintaa Kukkotornin äijästä tai herrasta. Kukkotornin äijästä on lyhyt maininta, kun todetaan, että linnassa ei ole omaa kummitusta tai kummituksesta on kuiskittu seudulla… Ainoan haamun, Porttitornissa asuneen Kukkotornin herran, sanotaan hermostuneen turisteista ja lähteneen tiehensä.”
Jeremias ja Kotivalo ovat rakastunut kummituspari, joista toinen on muuttanut Hämeen linnaan Viipurin linnasta ja toinen Turun linnasta. 
Aake Yrjänänpoika Tottin väitetään kummittelevan linnassa, koska hänet mestattiin linnan edustalla Tukholman verilöylyyn liittyvissä Tanskan kuninkaan järjestämissä eliminoinneissa. 
 
 
 
 
Linnan kummitukset: 
 
Synnove eli Sunneva tai Hidegard
Pirskatti-kissa
Kotivalo
Jeremias
Åke Tott

 

Oppaan kertomaa: ”Kerrotaan, että eräs kuningas, joka täällä kävi, olis ottanu kissansa mukaan sille reissulle, mutta vierailun jälkeen sitten jostain syystä kuningas on unohtanu kissan tänne Hämeen linnaan ja kissa on sitten jääny tänne asumaan ja odottelemaan, että millonkohan se isäntä mahtaa palata ja hakee kissan takas kotiin. Mut kuningas ei sitten koskaan palannu enää. Niin kerrotaan, että silloin, kun tätä linnaa kunnostettiin museoksi tossa 40-50 vuotta sitten ja tänne Kuninkaansaliin oli asennettu tää uus tiilinen lattia, niin yhtenä aamuna, kun työmiehet tuli töihin, niin he huomas, että yön aikana tänne Kuninkaansalin lattiaan oli painautunut kissan tassun jäljet.”
”Hämeen linnaan ei liity mitään ihmeellisiä tarinoita eikä sillä ole edes omaa kummitusta, vaikka puhutaankin Kukkotornin äijästä ja Birger Jaarlin onnettomasta tyttärestä. Hämeen linnan tarinoita verrataan 1960-luvulla myös muihin Suomen linnoihin tarinoihin, kuten kuinka tarina Birger Jaarlin sisaresta kalpenee Olavinlinna balladin tai Turun linnan Eerik XIV:n vankikopin tai Turun linnan tontun tarinoiden rinnalla”
 
 
Neitokin pitänää nyt korvata tälläi näyttelijättärellä.
 

 

Hämeen kansan 8.7.1956 päivätyn jutun kuvateksti kertoo: “Kuva linnan toisesta kerroksesta, missä on sijainnut linnan liikennekeskus, ja siinä näemme avatun käytäväaukon. Tällä paikalla kerrotaan Birger Jaarlin sisaren olleen tyrmään suljettuna. Tarinat ovat tarinoita, eivätkä tutkijat tue tätäkään juttua.”
Lehtijutussa mainitaan myös, kuinka maisteri Drake naurahtaa tarinalle Hämeen ilveksen jalanjäljestä yhdessä lattiatiilessä selittäen sen olevan kotieläimen jäljen ja asettaen “ilvestarinan samaan luokkaan kuin surullisen tarinan Birger Jaarlin vankilaan menehtyneestä sisarestakin”.
https://www.hameensanomat.fi/uutiset/kanta-hame/341355-haamuveljet-etsivat-kummituskissaa-vankityrman-laheisyydesta
https://www.ruutu.fi/video/2711840
https://www.youtube.com/watch?v=nsZbSjdZqco
https://www.youtube.com/watch?v=kn76galm94c
Lähdetään sitten näistä henkimaailman jutuista, tuonne kappelin puolelle. Kirkkohan ei oikein kirkolta enään vaikuta. (Kirkkosali Linnan III kerroksen sali vihki-, luento- ja kokoustilaisuuksiin, 80 paikkaa.)
 

Tämä kuva linnan kirkosta, silloin kun se vielä oli kirkko, nyt se on tyhjä, joten mennään kappeliin.
Sinne vaan, Jeesuksen osoittamaan suuntaan. 
Krusifiksi on pohjoismaista työtä 1200-luvulta. Vanajan kirkosta.

Odottelemme jospa vaikka rouva Cecilia Gimenez tulisi veistoksen ”kunnostamaan”. Pitää muistaa että, rouva Gimenézin tahaton tuhotyö on kuitenkin osoittautunut hyvin tuottoisaksi Borjan pikkukaupugnille. Tunnistamattomaksi muuttunut Kristus on houkutellut kaupunkiin kymmeniätuhansia turisteja eri puolilta maailmaa. Hassu fresko onkin noussut eräänlaiseksi kansalliseksi ellei jopa kansainväliseksi symboliksi.
 

Kuunellaan ensin kello kahdentoistakellot, tai yhden. Se on sitä säästöä.
Olisiko ehtoolista… kuulkaa kun minulla ei ole oikeutta yksin tätä pyhää toimitusta pitää, minä vaan huolehdin astioista ja tarveaineista ja jaan apuna. Mutta yksin, ehei.

 

Hiljentykäämme
(Kappeli Vihki-, kaste- ja hartaustilaisuuksiin, 30 paikkaa)

 

Tiesittekö että Pääsiäisenä linnaan sytytettiin uskonnollisen Ingeborg Tottin käskystä 5555 vahakynttilää. Jeesuksella uskottiin nimittäin olevan yhtä monta haavaa, kun hänet otettiin ristiltä alas.
Pyhä Olavi on gotlantilaista työtä 1200-luvun lopusta ja Kalvolan kirkosta. ”Vanha Uoti”.

”Hän oli kristinuskon esitaistelija Pohjoismaissa ja esi-isämme kunnioittivat häntä lähes kansallispyhimyksenä jo kauan ennenkuin Eerik-kuningas tuli suosituksi.
Olavin elämästä kerrotaan lyhyesti seuraavaa: Hän syntyi n. v. 995 Harald Kaunotukan kuuluisan suvun jälkeläisenä. Poika varttui isäpuolensa kodissa ja tämä järjesti hänelle työtä Rane-nimisen viikingin johtamassa ”merirosvo-osakeyhtiössä”. Ryöstöretket veivät hänet mm. v. 1007 Suomen etelä-rannikolle, missä suomalaiset tekivät kovaa vastarintaa. Muutamia vuosia myöhemmin tapaamme hänet Rouenissa, missä hän tuli kastetuksi 17-18-vuotiaana. Siitä lähtien hän hautoi ajatusta luoda Kristuksen valtuuttamana Jumalan valtakunta Pohjolaan.
V. 1016 Olavi voitti Norjassa Tanskan kuninkaan alaiset aluekuninkaat ja yhdisti suuren osan Norjaa valtikkansa alle.
Hänen hallituskautensa kesti viisitoista vuotta ja se oli alituista järjestyksenpitoa ja kamppailua väkivaltaa ja sekasortoa vastaan; hän mm. uusi ja koetti saattaa voimaan hajanaisia paikallisia lakeja. Samanaikaisesti hän pyrki vakiinnuttamaan kristinuskon, jonka hänen edeltäjänsä Olav Tryggvason jo oli istuttanut Norjaan. Ylimystö oli tyytymätöntä ja kapinoi, sillä sekin velvoitettiin noudattamaan lakeja.
V. 1028 ylimykset kutsuivat Tanskan Knuut Suuren avukseen Olavia vastaan. Tämä pakeni lankonsa luokse Novgorodiin, missä hän kokosi sotajoukon ja palasi Norjaan n. v. 1030. Olavi kaatui Stiklastadin taistelussa 29. heinäkuuta. Tätä päivää on siitä lähtien vietetty Olavinpäivänä.
Olavin kuolemasta tiedetään, että muuan Tore Hund pisti keihään hänen kylkeensä ja Kalv Arneson löi häntä tapparalla kaulaan. Eräs talonpoika kantoi ruumiin taloonsa ja kerrotaan, että yöllä eräs sokea kerjäläinen sattumalta sai kuninkaan verta sormiinsa ja hangattuaan niillä silmiään sai näkönsa takaisin.

Tämä oli ensimmäinen niistä ihmeistä, jotka seurasivat Olavin kuolemaa.
Yleinen mielipide muuttui pian myötämieliseksi Olavia kohtaan, mihin vaikutti myös tyytymättömyys uuteen tanskalaiseen kuninkaaseen. Olavin poika valittiin kuninkaaksi ja komea kirkko rakennettiin Olavin hautapaikalle Nidarjoen rannalle. Alttarille asetettiin pyhimysarkku, jonka tanskalaiset 1600-luvulla poistivat.
Maine Olavin pyhyydestä levisi nopeasti kaikkialle Pohjoismaihin ja koko Itämeren piiriin. On ilmeistä, että lähetystyötä tehtiin Suomessa laajalti Olavin nimissä. Suomi oli keskiajalla nimenomaan pyhän Olavin maa. Tähän lienee vaikuttanut myös dominikaanijärjestö, joka v. 1249 perusti Pyhän Olavin konventin Turkuun. Tätä käsitystä tukee se, että viidestä tuntemastamme keskiaikaisesta maakuntasinetistä kolmessa on p. Olavin kuva. P. Olavi oli ensimmäisiä kirkkopyhimyksiä, joista apostolien ohella tuli kirkkojemme suojeluspyhimyksiä. 
Olavinkirkkoja on melko varmasti ainakin 18. Niiden joukossa ovat Ahvenanmaan Lemböten kirkko, Jomalan, Vårdön, Nauvon ja Kalannin kirkot. Itärajalla Olavilla on ollut yhtä tärkeä tai tärkeämpi asema kuin Eerikillä – tähän viittaavat Olavinlinna ja Viipurin Olavintorni. Tämän aseman p. Olavi säilytti läpi koko keskiajan. Piispa Maunu Särkilahti pyysi v. 1493 Trondheimin arkkipiispalta p. Olavin pyhäinjäännöksiä Turkuun kirjoittaen, että Olavin kultti oli levinnyt koko kansamme keskuuteen ja että useimmat kirkoistamme kantoivat p. Olavin nimeä.
P. Henrikin ohella Olavi on pyhimys, jonka muisto on elänyt nykypäiviin asti. Vielä 1600-luvulla hänen kuvansa oli monen kirkon alttarilla ja Olavinpäivä oli tärkeä pyhäpäivä vielä 1800-luvulla. V. 1870 Kalvolan seurakuntalaiset eivät suostuneet luovuttamaan ”Vanhaa Uotiaan” Kansallismuseolle, koska hänen uskottiin takaavan hyvän sadon.
Siinä lisätietoa Kalvolan ”Vanhaan Uotiin”, komeaan 1300-luvulla veistettyyn istuvan kuninkaan figuuriin. Paitsi kirkkojen nimet ovat taideteoksetkin todistus pyhimyksen kultista. Veistoksia on säilynyt 57 kappaletta ja niitä tiedetään olleen muitakin.” 
 

 

Pyhä Birgitta on kotimaista työtä 1500-luvun alusta ja se on Vanajan kirkosta.

”Birgitta eli pyhä Birgitta eli Birgitta Birgerintytär (Birgitta Birgersdotter), syntynyt 7. lokakuuta 1303, oli aikansa tunnetuin pohjoismaalainen uskonnollinen ja poliittinen vaikuttaja. Finstan kartanossa Uplannissa varakkaaseen ja vaikutusvaltaiseen perheeseen. Birgitan isä Birger Persson oli laamanni ja ritari, tunnettu ja rikas suurmaanomistaja. Myös äiti Ingeborg Bengtintytär oli ylhäistä syntyperää. Birgitta Birgerintytär sai hyvän kasvatuksen. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan jo varhain ja tutustui lapsuudessaan myös lakiasioihin. Koti oli hurskas ja tasapainoinen. Kirkko ja kristillinen usko kuuluivat luonnollisina osina sen elämänpiiriin. Birgitta oli 11-vuotias äidin kuollessa vuonna 1314. Birgitan maineen perustana olivat ilmestykset, joita hän alkoi nähdä jo seitsenvuotiaana. Birgitta jätti jälkeensä huomattavan kirjallisen perinnön.
 
Isänsä tahdon mukaisesti Birgitta meni vain 13-vuotiaana naimisiin Ulf Gudmarinpojan kanssa. Avioliitossa syntyi kahdeksan lasta, josta erityisesti tytär Katariina oli äitinsä työn jatkaja. Birgitan asemaa ruotsalaisessa yhteiskunnassa osoittaa mm se, että hän palveli ja opetti useita vuosia kuningas Maunu Eerikinpojan nuorta puolisoa kuningatar Blankaa.
 

(Kuningatar Blanka, Albert Edelfelt)
Puolisonsa Ulfin kanssa Birgitta teki pyhiinvaellusmatkan Pyhän Olavin haudalle Nidarosin tuomiokirkkoon Trondheimiin vuonna 1339 ja kahta vuotta myöhemmin (1341) Santiago de Compostelaan Espanjaan.
 
 
 
Birgitan elämä muuttui radikaalisti aviopuolison kuollessa vuona 1344. Hänen perustamansa Vadstenan luostari ja sen tytärluostari Naantalissa olivat uskonnollis-kirjallisen toiminnan keskuksia ja vaikuttivat huomattavasti Pohjolan henkiseen elämään. Hän kuoli Roomassa 23. heinäkuuta 1373 ja Paavi Bonifatius IX julisti hänet pyhimykseksi 7. lokakuuta 1391. Tänään hän on lisäksi paavi Johannes Paavali II:n vuonna 1999 tekemän päätöksen mukaan myös Euroopan suojeluspyhimys yhdessä Fransiskus Assisilaisen ja Katariina Sienalaisen kanssa.” 
 
Pyhä Anna itse kolmantena on kotimaista työtä. Sääksmäen mestarin tekemä lyypekkiläisen esikuvan mukaan. Noin 1450 Sääksmäen kirkosta. (Jeesus-lapsi puuttuu, mutta hänen kun pitää olla meidän kaikkien kanssa).
 

 

”Pyhä Anna kolmantena on kristillisessä taiteessa esiintyvä aihe. Se esittää Pyhän Annan tyttärensä Neitsyt Marian ja lapsenlapsensa Jeesus-lapsen kanssa. Pyhä Anna kolmantena oli suosittu aihe 1300-luvulta lähtien etenkin saksalaisessa taiteessa. Myös Leonardo da Vincin tulkinnat aiheesta, piirustus ja maalaus ovat tunnettuja.
 
Pyhä Anna kolmantena on ollut maalausten ohella yleinen veistosten aihe. Suomesta on löydetty 45 veistosta aiheesta, muun muassa Ulvilan kirkon keskiaikainen puuveistos. Pyhällä Annalla oli tärkeä asema, koska hän oli yksi Turun hiippakunnan kolmesta suojelijasta. Hahmojen yhteennivoutuvat asennot sekä naisten toisiaan toistavat eleet ja asut tuovat esille sukupolvien välisen jatkumon ja verisiteen. Toisinaan Anna näyttäytyy Jumalan feminiinisenä vastinparina. Veistoksissa samoin kuin Pyhä Anna kolmantena -maalauksissa on myös murheen ilmauksia, jotka viittaavat Jeesuksen ristinkuolemaan. Jeesus-lapsi saattaa olla samaan aikaan myös kuollut tai kärsivä mies. Veistokset eivät ole kotoisia perhekuvia, vaan inkarnaatiolle välttämätöntä äitiyttä korostavia hartauskuvia.”
 
 
ja vielä Madonna on heillä täällä paikalla. Hän on pohjoissaksalaista työtä n. 1460-70. Akaan (Toijalan) kirkosta.
 

Muuten poistuessanne kappelista niin siinä on hämärää. Se ei pimeällä keskiajalla tuokaan kattolamppu silleen valaissut.

Palvelushetken jälkeen olisi kiva vaikka hetken rupatella ja pelailla… Shakki. Ainut on että täällä on tuo lauta niiltä ajoilta jolloin ei vielä ollut peli kehittynyt kovin pitkälle.

Lyhyemmällä laudalla peli ei kestä niin kauan ja jos on vain näitä yhenvärisiä nappuloita, niin ei kukaan ota rasistikorttia esiin.
Jos saan pyytää, niin katsokaa että on omat tavarat mukana. Joku on jättänyt tänne silmälasinsa 1700-luvulla ja ne on yhä täällä.
 

Kyll maar. Kerron teille jotain lisääkin, tosta Hohto näyttelystäkin. Kun semmoinen täällä ny sattuu oleen, niinku määkin.
Tässä on Kultaseppä Nathanael Heidemanin juomakannu.

https://yle.fi/uutiset/3-10217470?utm_source=facebook-share&utm_medium=social
Täsä ”Vitriinissä ylhäisessä yksinäisyydessä komeileva kokonaan kullattu hopeinen juomakannu on Kansallismuseon uutuushankinta. Taidokkaan esineen on valmistanut turkulainen kultaseppämestari Axel Hansson Båga, ja vuoden uskotaan olevan 1680. Juuri kyseisenä vuonna vietettiin Arvid Hornin ja Maria Elisabet Krusen häitä, jonne juomakannu on todennäköisesti valmistettu.”
 

Tässä Ylen kuvassa kuraattorit Arthur Aminoff (ei ne sitä kuraa) ja Jouni Kuurne.
”Ajatusta vahvistaa se, että toinen juomakannun kyljessä komeilevista vaakunoista on allianssivaakuna. Siinä Hornin ja Krusen vakuunakilvet ovat rinnakkain. Kruse oli Uudenmaan ja Hämeen läänin varamaaherrana ja Länsipohjan läänin maaherrana toimineen Hornin toinen vaimo. Ehkä juomakannusta on juotu maljoja pariskunnan häissä tai se on ollut häälahja. Nyt se on kuitenkin nähtävillä Hämeen linnassa suomalaista hopeaa 1600-luvulta 1830-luvulle esittelevässä Hohto-näyttelyssä.”
 

Täsä on kulta. Viipurilainen pikari ja sitten kuninkaan (Kustaa III) lahjoittama (Koiviston kirkkoon Karjalan kannakselle) kalkki. Kuningas oli 1777 matkalla tapaamaan serkkuaan (keisarinna Katariina) Pietariin. Laiva joutui myrskyyn ja suojautumaan Koiviston saarelle.
Kirkkoherra pyysi tapauksen muistoksi muotokuvaa, mutta saikin jotain ainutlaatuisempaa.
Tuo Viipurin kaupunkivaakunalla koristettu pikari, painaa 1,5 kg.
 

 

Ja sitten ovelle
 

Jaa tämän oven takana lienee linnanherran palvelusväen tilat.
 

Näkemiin.
 
Balladi Birger-jaarlin sisaresta
Kirjoittanut Kyösti Kettunen
 
(Lähteenä Hämeenlinnan ympäristössä vuosisatoja kerrottu kansantarina.)

Hämeen linnan jylhät tornit
tavoittavat pilven pieltä,
muurit heijastuu vetehen,
virran peittää musta varjo,
synkkä sillä on sanoma.
Mikä on tuo murheen ääni,
miksi holvit huokailevat,
miksi nyyhke, vaikerointi,
miksi muurien valitus?

Taru vanha alkoi juuri.
Siitä meille soittaa aallot,
laulaa linnut lehvistöissä,
kertoo kuoro kuusipuiden.
kuiskii korsien havina.
Viestit kiiri muilta mailta,
Itämeren tuolta puolen.
Tuuli meille tuota kertoi,
ilmat saattoivat sanoman.

Saapui usko Ruotsinmaalle,
tuli piispat ja papitkin
saarnaten ja kasteet tuoden,
pelottaen kansan kaikki
ihmeellisillä puheilla.
Miehet katsoi alta kulmain
julistajaa julmin silmin,
rengit naurulle repesi,
pelästyivät piiat pienet.

Risti säikytti pakanat,
väliin miekkana se iski,
saarna mielet viimein voitti.
Epäröivin, oudoin miettein
kansa kasteeseen alistui,
vä ki Ruotsin uskoon taipui.

Muille maille tahtoi piispa,
Suomehen halusi herra,
oudot tiemmä sen jumalat:
Ukko on ylinnä muita,
Tapio taas metsän herra,
Ahti aaltojen kuningas.
Hyvät kaikki haltijatkin,
Vellamo on vetten neito,
Mielikki salojen henki,
suojelija korven karjan.

Birger jaarli, valtaherra,
Ruotsin kuuluisa kuningas,
sotajoukon koolle kutsui,
laivat lähtöhön varusti,
puhui miehet pyörryksihin,
urhot uskon hurmiohon:
Sana täytyy Suomeen viedä,
kaataa kaikki uhrilehdot,
kastaa Herralle pakanat.

Sisar Jaarlin, Ingrid-neito,
tahtoi veljen matkaan tulla
levittämään lohdutusta
Suomen metsien väelle,
joukkojen tukena olla,
pitää huolta, hoivaella,
miesten haavoja sitoa.

Pitkään empi, viimein suostui
siskon pyyntöhön kuningas.
Laivat lähti, purjeet paisui,
messuvirret ilman täytti,
helkkyi kannella sävelet.
Ingrid katsoi taivahalle
kirkkain silmin ja rukoili.
Apua hän sieltä pyysi,
siunausta Suomenmaalle,
ymmärrystä ihmisille,
jotta kansa saisi lohdun,
armon, autuaan sydämen.

Saapui joukko rannikolle,
samosi kyliä kohti,
kilvet kauaksi näkyivät,
terät keihään välkkyilivät.
Hevot hirnui, koirat haukkui
vainutessaan vainolaiset.
Alkoi suuri suostuttelu
ottaa vastaan uskon onni.
Kun ei mitkään maanittelut
saaneet kansaa kääntymähän,
tuli miekat jo avuksi,
käteen löytyi tapparatkin,
jotta kaste onnistuisi.

Vuoti verta, kaatui miestä,
korpiin kastajat eteni.
Hämeen miehet väijyi siellä,
joka pensas heitä täynnä,
rakehina kiisi nuolet,
kivet lingoista sateli.
Sotamiehet suuren jaarlin
alkoi metsiä pelätä,
kun ei heitä taivaan herra
suojaa uskonsa sodassa.

Harventunut Ruotsin joukko
jatkoi kulkua edemmä.
Ingrid veljensä keralla
riensi niin kuin hurmoksessa,
kastoi rahvasta välillä,
pakkokasteen kaikki saivat.
Sitä itki hurskas impi,
sitä päivittäin murehti,
kun ei taivu jäyhä kansa
sanan autuaan edessä,
eivät ymmärrä puhetta.

Hämeen miesten riuskat ratsut
raisu päällikkö edessä
yllättihe ruotsalaiset,
miekat viuhui, keihäät iski,
monta miestä maahan kaatui.
Ingridin he sieppasivat,
sitten häipyivät pakohon.

Päivät vaihtui, vieri viikot
Hämeen heljän korpimailla,
Hämeen vetten viileydessä,
Hämeen lehdoissa monissa.
Ingrid oppi tuntemahan
hämäläisten kärsimykset,
kovan tuskan, pitkän piinan,
pahat ahdistuksen hetket,
maahan neitonen tutustui.

Oli kansa kelvollinen,
vakaa, jäyhä, luotettava,
ystäville uskollinen,
avulias, rohkaiseva.
Heimon päällikkö komea,
voimakas ja urhoollinen,
päätänsä pitempi muita,
Ingridiä miellyttihe,
sydämen jokin sytytti.
Nuoret vietti pitkät hetket
käsitysten käyskennellen,
elon arvoista puhuen.

Birger joukkonsa komensi
hakemahan haavikosta
siepattua siskoansa,
vangitsemaan ryöstäjätä,
saamaan päällikön tilille.
Korpeen ratsut näin ravasi,
sotilaita viilsi vimma,
kiukku kuuma mieltä poltti,
viha villitsi soturit.

Sadat ratsut kun ravasi,
korvet kaikui, tanner paukkui,
sudet, karhut säikähtivät,
painui piiloihin eläimet.
Birger riehui raivokkaana,
tutki loukot, luolat tutki,
haki jälkiä saloilta.
Saatiin viesti lintusilta,
variksilta, korpin suusta,
toivat tietoja harakat,
päästiin päällikön talolle.
Sieltä löytyi sisko kulta,
löytyi kaivattu kananen
talon suuresta tuvasta.
Häipyi huoli Birgeriltä
tavattuaan kaipaamansa,
kauan etsityn sisaren,
mutta armaan siskon katse
oli kirkkaampi kuin ennen,
tuli lämmin niissä loisti,
hehku entistä syvempi.
Pelkoa ei niissä nähty,
kärsimystä minkäänlaista.

Viimein löytyi päällikkökin,
hämäläinen uljas urho,
saatiin hurja saarrettua,
alle saalis jäi komea,
vaan ei saatu ilmaiseksi.
Mies kuin kontio salojen
karhun lailla kamppaeli,
iski ilveksen tavalla,
nuiji nyrkein vainoojia.

Ylivoima viimein voitti,
joukon alle uupui urho,
sitein vankoin köytettihin,
vietiin Birgerin etehen,
kumartumaan käskettihin.
Taipunut ei miehen selkä
eikä niska nöyristynyt.
Seisoi suorana kuin salko,
seisoi katsehin avoimin,
omalla hän maallaan seisoi
vieraan valtiaan edessä.

’Ota kaste’, kuului käsky.
Mies vain sylkäisi eteensä.
’Minulla hyvät jumalat,
tarvitse en kasteitanne,
uskostanne en välitä.
Rauhaan meidät jättäkäätte,
jotta voisimme asua
niin kuin ennen on eletty
tuvissamme, pelloillamme,
metsissämme, järvillämme,
isäin luomilla laduilla,
oman uskomme avulla.’

Jaarli suuttui nyt enemmän.
Ruoska viuhui, lyönnit läiski,
sisuuntui vain tuosta toinen.
Iskut, huudot kauas kantoi,
korviin Ingridin ne kiisi.
Neito juoksi luokse veljen,
joka ruoski raivokkaasti
hämäläisten päällysmiestä.  
Birgerin edessä neito
maahan lankesi rukoillen,
anoi siinä hartahasti
lopettamaan lyönnit, iskut,
säästämähän miehen hengen.
Haettuaan sitten vettä,
pesi kasvot, hoiti haavat,
käsin hellin kannatteli,
puhui rakkaita sanoja.

Tuostapa tulistui Birger
huomatessaan siskokullan
miehen korvaan kuiskuttavan
rakastuneen naisen lailla,
karjui neidolle vihassa:
’Lopeta jo lirkutukset!
Tuota et nyt yhtään jatka
pakanan pahimman kanssa!
Kerran vielä jos tavannen
miehelle sun haastamassa,

Tylyyn tyrmähän sun laitan,
siellä loppuvat lorusi.’

Ravasi eteenpäin ratsut,
linnaan saapuivat perille,
tyrmään vanki heitettihin,
virumaan kiven sisälle.
Yltänyt ei sinne päivä,
kumottanut ei myös kuuhut,
eikä tähtiä näkynyt.
Lohtu ainoa hädässä
oli Ingrid, Ruotsin neito,
joka henkensä uhalla
oven taakse yöllä hiipi,
armahallensa puheli,
miehen mieltä lohdutteli.

Päivät kiisi, viikot vieri,
monet kuukaudet kuluivat,
virui sellissä vain vanki
kalvenneena, kuihtuneena.
Taipunut ei tuosta urho
pahankaan pakon edessä.
Joka ilta Ingrid saapui,
sanoin rakkahin rukoili,
puhui viimein veljellensä,
haastoi armoa anoen.
Turhia puheet olivat.

Viimein kertoivat kätyrit
kuningasta mielistellen,
kuka kulkee vangin luona,
kuka kantaa kuulumiset,
ken vie kansalle sanomat:
Jaarlin sisko kulkee siellä.
– Vahdit varmaan arvelevat:
lupa Birgerin lie hällä.

Tuosta suuttui jo kuningas,
linnasta hän vahdit vaihtoi,
siskon tyrmähän lukitsi.
Vaan ei Ingrid tuo ihana
unhoittanut ystäväänsä.
Takaa muurin öin ja päivin
kaunis laulu ilmaan kiiri,
kauas kaikuivat sävelet,
sulhon luokse kantautuivat.

Lemmestänsä neito lauloi,
kertoi onnestaan sävelin,
jotka muurin taakse kaikui;
kertoi uskostaan lujasta,
Vapahtajan rakkaudesta,
joka voittaa esteet julmat,
kahlehetkin katkoo kaikki.

Sana vietiin Birgerille.
Vihassansa ei tuo jaarli
enää säälinyt sisarta.
Ovi umpeen muurattihin,
sisälle jäi tyrmään Ingrid,
vähitellen ääni sammui,
yöllä vain se hiljaa helkkyi,
kaikui tyhjyyteen kadoten.
Kiinni niitattiin myös tyrmä
uppiniskaisen pakanan.

Kuuset hiljeni saloilla,
vaikenivat lehdon linnut,
kärpät karkasi pakohon,
piiloihinsa mäyrät painui,
vaimeni elämän ääni.
Soimaan jäi vain vieno virsi
sellin seinien sisälle.

Synkkä linna, murheen linna
sai nyt taakan kantaaksensa,
Ken on siellä yöllä käynyt,
soudellut ken virtaa pitkin,
on hän kuullut kumman laulun,
vaikerruksen vallan oudon.
Moni on pelännyt tuota
tummenneessa syksyn yössä,
kaikki kaikonneet edemmä.

Silloin tällöin keskiyöllä,
kun on tienoolla pimeä,
korviin kiirii ratsun kapse
yli vallihaudan sillan,
haarniskainen rautanyrkki
porttiin iskevi rajusti,
sisään pyrkii jaarlin haamu
siskon kuolemaa katuen.

Ovi aukea ei hälle,
kuunnella ei miehen ääntä.
Niinpä ratsu pois ravaten
katoaa manalan maille,
palatakseen keskiyöllä,
kun on linnassa pimeä.
Rauhaa ei saa Birger-jaarli,
armoa ei synnistänsä,
oman ainoan sisaren
kuolo kun on tunnollansa.
Miehen täytyy aina mennä
polte kuuma kannoillansa,
rauhatonna hän ravaten
ratsastaa tuhannet vuodet.

Kyyneleistä Ingrid-immen
kasvoi kauniit laululinnut.
Illoin niiden jälkeläiset
livertelee linnan luona,
toistaa tuttuja sanoja,
joita ennen lauloi Ingrid
lemmestänsä, uskostansa
linnan muurien sisällä.   

 

 

Perjantai 22.6. oli juhannusaatto.
 

Niinhän sitä luulis. Lapsiperheiden iloksi tuli facebookin sivuilla vastaan tieto: ”Juhannusfestin ohjelmaan muutos: Kuljetuskaluston vahingoittumisen vuoksi seuraavat ohjelmat jäävät pois: onginta, pallonheitto, rodeohärkä, rallisimulaattori, pomppulinna. Järjestäjät pahoittelevat tilannetta!”. Myöhemmin ne ilmoitti etteivät sytytä kokkoakaan.
Oikeasti harmittaa ettei kaupungi joka todella yrittää, ei vaan saa hommia pelaamaan. Jääkarusellifestivaalissa oli aivan samaa kaavaa. Pitääköhän oikeasti etsiä jokin uusi keino. ”Mielummin mies maansa myy, kuin sanansa syö”.
Minä jos lähden jollekkin paikkakunnalle ohjelmatarjonnan houkuttelemana, niin kyllä potuttaisi tuollainen peruutus. Ehkä sinä olet minua parempi ihminen tässäkin asiassa.
 

No ei ollut ihan hirveä tungos.

24.6. Käytiin äiteetä tapaamassa Tuusulassa ja poikettiin samalla Aleksista moikkaan. Ei ollut kotona. Ovi oli lukossa.
 

Ihaka aito Aleksis Kiven syntymäkoto. On se. Palojoella. Aleksis Stenvall syntyi 10.10.1834 räätäli Erik Stenvallin ja Annastiinan (o.s. Hamberg) neljäntenä lapsena. Täällä hän asui 12 vuotiaaksi, jolloin lähti kouluun Helsinkiin. Talohan on Erikin 1824 rakentama, lapsuutensa hän asui Helsingissä. Aleksiksen isoisän isä Johan Stenvall oli Palojoella sotilastorppari ja Aleksiksen äidinisä Antti Hamberg oli seppä Tuusulan Nahkelassa. Isänisä oli merimies. Annastiinahan toivoi Aleksiksesta pappia.
 

Talon komeus on aikojen kuluessa herättänyt kysymyksiä rakennustöiden rahoittajasta. Asiaa on selitetty sekä perheen yhteyksillä Raalan kartanoon että Nurmijärven rosvoihin. 
Kun Stenvallin talo vanhempien kuoleman jälkeen 1860-luvulla huutokaupattiin, Kivi olisi halunnut ostaa sen itsellensä, mutta joutui rahavaikeuksien vuoksi luopumaan suunnitelmasta. Emanuel-veljen ostettua talon Kivi kirjoitti tälle: ”Hyyrä muille tupa ja ali-kammari, mutta anna vinnikammari minun haltuuni…” Emanuel joutui kuitenkin myymään talon ja Kiven toive jäi toteutumatta.
Talon osti työmies Lemmi, joka myi sen edelleen 1880-luvulla tai viimeistään vuonna 1890 Johan Grothille. Groth perusti taloon Palojoen ensimmäisen kyläkaupan. Kauppapuotia varten rakennukseen tehtiin suuria muutoksia: yläkerta purettiin, huonejakoa muutettiin ja sisäänkäynti siirrettiin rakennuksen toiselle puolelle. 
 
 
Maanantaina ajettiin Pusulaan ja hypättiin Bussikyytiin. Käytiin Portaan kylässä kyläilemässä.
Siellä tapasimme emeritus kansanedustajan (Väyrysen renki ) Matti Puran, joka rakensi ensin ”Mökötyskämpän” ja sitten ”kirkon”.
 
Ei ole kuulemma syrjässä, vaan ihan keskellä korpea.

 

Viimeistellyksi ei työn jälkeä voi sanoa, mutta on se Helsingin emerituspiispan Eero Huovisen siunaama.
 

Juu, eikä ole kirkkokaan. ”Kirkkoon” ja sen esineistöön liittyi kuitenkin hyviä tarinoita ja vähän huumoriakin. Löysin myös yhtymän Pusulaan.
Seinällä on Eeli Jaatisen maalauksen painotyö.
Geologien mukaan 1800 miljoonaa vuotta vanhalle kalliolle on rakennettu, niikuin kuuluukin, ”Kiitollisuudesta Jumalaani kohtaan”.

Mökötyskämppä, Tai Mur­jo­tus­kämp­pä. Tai Seu­ra­kun­ta­ta­lo, kun kir­kol­li­sia ol­laan. Siel­lä on lys­ti pun­ta­roi­da maa­il­man ja Suo­men me­noa, mik­sei ko­ti­ky­län­kin. Ku­kaan ei tule säh­lää­mään. Jokatapauksessa se sisälsi sarjan vanhaa jokakodin tarpeistoa. 

 

Sieltä matkattiin Nahkurinverstaaseen – syömään
 

…ja ruokailtuamme tutustuimme tehtaan toimintaan. Oli nähtävää ja ihmeteltävää. 
Ensin nahkoja liotettiin suolavedessä, sitten poistettiin karvat ja sitten parkittiin pajunkuorivedessä. Kuka on keksinyt että sinne vaan, nahkaa vettä ja pajunkuorta…

 

Ja sitten oli höyrykone joka pyöritti eri laitteita remmien avulla. Aikansa Black & Dekkeri.
 

Ja vielä kuva nahkurinorsista.
 

Sitten tuli ulkomaantuontia ja nailonia ja muuta muovia. Kestävää kehitystä. Muovihan ei silleen mätäne – hajoaa vaan.
Firma sai alkunsa kun forssalainen nahkurinverstaan omistaja J.S.Pakkanen kuoli. Sitten oli leski ja firma saatavissa ja Turusta löytyi ottaja.
”Portaan nahkurinverstaalla – tai kuten aikalaiset paikkaa kutsuivat, nahkatehtaalla – on alunperin valmistettu nahkaa sekä erilaisia nahkatuotteita. Verstaan perusti 1880-luvulla nahkuri Mathias Ivar Mård Forssan liikkeensä sivutoimipisteeksi. Nahan ja nahkatuotteiden – kuten jalkineiden ja hevosvaljaiden – valmistus verstaalla jatkui lähes vuosisadan ajan, seitsemän eri nahkurin aikakausilla, aina 1970-luvulle saakka.”

 

Pihalla tapasimme oppaan joka kertoi luostareista jotka olivat näillä main ja kappelista. Etsein lisätietoa netistä, mutta en löytänyt.
 

Saimme seurata häntä Pajalle joka liittyikin sitten Pusulan Kärkölään. Pajan viimeisin Hammarberg, oli sen kuultokudoksen tehnyt Pirkko. Opas kertoi Pirkon kuoleen vastikään ( 28. helmikuuta 2018 ).
 
Irvin Goodmanin, eli Antti Yrjö Hammarbergin (1943 – 1991) on samaa sukua. Irwinin isä oli Yrjö Erland Hammarberg. Erlandin isä näyttäisi olleen seppä Albin Hammarberg, s. 29.2.1852 Tammela Sukula.
 
Tässä Rengon Kuittilassa syntymäajalla 20.2.1852
Albinin isä oli puolestaan seppä Samuel Karlsson Hammarberg, s. 17.9.1807. Tammela Sukula.
Samuel Karlsson vaikuttaisi näin olleen Hammarberg-nimen ensimmäinen kantaja Irwinin suorassa isälinjassa.

 

Opas kertoi 1818 tapahtumista. Hän kertoi kylän tulipaloista ja jälleenrakentamisesta. Tätä taloa on laajennettu viidesti.
 

Hän kertoi taiteesta. Tulimme paikalle jossa Albert Edelfelt maalasi maalauksen ”Veräjä”. Malleina olivat Seppä Adolf Hammarberg ja talonpoika Matti Kauha.
 

Tästä jo pääsimmekin tutustumaan Eero Leppäsen kotigalleriaan ja taiteilijaan itseensä.
 

Komea koti myös ulkoa. Kukat olivat lumoavia.
 

Tässävaiheessa huomasimme vaimon poissaolon. Hän oli jäänyt kukkia ja jokea ihailemaan, kaiken rauhan keskelle.
Patiinipuodin pitäjä ei vaivautunut liikettään avaamaan joten emme antaneet almujamme hänen liiketoimilleen vaan jatkoimme Hämeen luontokeskukseen kahvittelemaan.
 

Paikan tunnelma oli,,, kuollut.

Seuraavan päivän ohjelman aloitti Neidonkeidas, jossa laskin sen liukumäen. Yksi likkalapsi lasketteli jalkaani päin ja kyllä… satutti. Sain nieltyäni sanaisen arkkuni sisällön.
Parituntisen lilluttelun jälkeen huikopalalle, mutta Allaskahvila Uikku oli ajamassa toimintaansa alas kesäloman ajaksi, eikä halunnut myydä meille ruokaa. Käpysestä lihapiirakan kuvajaisesta viitosen pyytäminen oli jo… No, syömme muualla. Lohjallahan on jonkinmoinen kahvio tai ravintola vähän joka talossa. Ajoimme Lohjan asemalle, Ventelään.
Ventelässä on Hyvinkää – Karjaa -radan varressa sijaitseva rautatieasema. Henkilöliikenne rataosuudella päättyi 1983, tavaraliikennettä on edelleen. 
 

Tälläinen asema on vanhassa kuvassa ja tuossa alla, sellaisena kun me sen nykyään tunnemme.

Me emme vain ole tottuneet näkemään täällä tälläistä ihmisjoukkoa.

Täällähän ihmiset tuijottavat junaa. Kyseessä oli Ukko-Pekka.
Suomen suurimpien pikajunaveturien sarjaan Hr1 kuuluva Ukko-Pekka No: 1009 täyttää 2018 jo 70 v.
VR:llä on käytössään veturi No 1021 joka on vuonna 1957 valmistunut rullalaakeroitu. Tämä No 1009 on valmistunut 1948. Kaikenkaikkiaan 22 kappaletta valmistui 1937-1957 välillä Lokomon ja Tampellan konepajoilla. 1009 on Lokomo. Suurin nopeus on 110 km/h. Se on 22,25 m pitkä ja 155 000 kg painoinen.
Katsoimme kun juna lähti Nummelaan. Lohjan aseman kahvio oli, lomastaan huolimatta auki ja saimme syötävää ja odotimme junan paluuta.
Aivan viimetipassa syntyi päätös että tuhlataan ja minä hyppäsin sitten junaan.
 

Ei ollut mielyttävää ettei hän tullut mukaan – ei raaskinut. 
”Katson taaksepäin ja kiskot sinne jää
Juna jyskyttää, enkä ystävää nyt mä nää
Mulla kauas Kirkniemeen menopaluulippu on.”
 
”Tänne jäin, tänne jäin tuska mielessäin
Koska menee junia kotiinpäin
Nolla kaks kolkytkuus
Nyt soi Lohjan asemalla blues”

Tässä junassa on vielä konduktööri. Joka myy lippuja. Ja se tunnelma, tuoksut…
 

Lapsena en tainut käydä ravintolavaunussa.
Entäs salonki?
 

Sinne siis.
 

Ja junan vessahan on jo käsite.
 

Miten Kirkniemi liittyy Star Trek kapteeni Kirkkiin?
Ei niin mitenkään. Hä. Se liittyy marsalkoihin – ainakin neljään. Ja paperitehtaaseen.
 
Kartanon omistajat v:sta 1556 lähtien: mainitun Petrus Ragvaldin tyttärenpoika (Mariethin veli?) Jakob Henriksson (Hästesko l. Sjundbyn sukua), valtaneuvos, 1556-67 ja tämän leski Kristina Horn, naimisissa 1571-90 valtaneuvos Klas Tottin kanssa, 1568-96; Hans Tott 1597-1600, hänen veljensä Henrikin leski Sigrid Vaasa (kuningas Eerik XIV:n tytär) 1603-33; hänen poikansa Åke Tott, sotamarsalkka, 1634-40; kr Klas Tott, sotamarsalkka, 1641-66; vph Lorentz Creutz, amiraali, 1667-68; vph Herman Fleming (af Liebelitz), kenraalikuvernööri, 1669-73; vph Herman Fleming, laamanni 1674-1718; vph Herman Fleming, eversti, 1719-45; vph Karl Johan Falkenberg, hovijunkkari, 1746-49; vph Karl Cederström, laamanni, 1750-58; kr Augustin Ehrensvärd, sotamarsalkka, 1759-61; vph Otto Ernst Boije, maaherra, 1762-75; hänen vävynsä; vph Bengt Axel Boije, kapteeni, ja Alexander Magnus Forbes af Lund, everstiluutnantti, 1776; Alexander Magnus Forbes af Lund, everstiluutnantti, 1777-1804 ja tämän leski Eva Gustava -1806; kr Kaarle Juhana Adlercreutz, kenraali, valtioneuvos, 1807-12; Gustav Vilhelm Conradi, maaherra, 1813-45; hänen vävynsä Karl Ulrik von Christiersson, esittelijäsihteeri, 1846-61 ja tämän leski Vilhelmina Charlotta Sofia-1862; Karl Gustav von Christiersson, maanviljelysneuvos, 1862-1916; hänen tyttärensä vävy Gustav Theodor Hammaren 1916-28.
Vuodesta 1928 insinööri Uno Donner. ja sittemmin vph Carl Gustaf Emil Mannerheim, Tasavallan presidentti, Suomen marsalkka, 1946; Mannerheim-säätiö 1946-1986, Aarne J. Aarnio, vuorineuvos, 1986-2000; Metsämannut Oy (Metsäliitto ja Metsä-Serla Oyj), 2000-.

 

Ja paluumatkaa tekemään. Ellei koskaan lähde, ei voi tulla takaisin ja vaimohan on minua vastassa.
Lähetänkö postia hänelle, että tulossa ollaan. Kysyn postivaunusta.
 

Eihän täällä ole ketään. Onkos tänään tiistai… nehän ei jaa postia tiistaisin.
 

Tässä on No 1005 ja tässä alla Kuurilan tuhoisan junaonnettomuuden sama No 1005 Ukko-Pekka
 

Onnettomuus tapahtui perjantaina 15.3.1957 kello 9.45 silloisessa Kalvolassa,  kaksi kilometriä Kuurilan rautatieasemalta etelään. Onnettomuudessa sai surmansa 26 henkeä, melkein kaikki kuolonuhrit olivat junien ensimmäisissä vaunuissa.  Loukkaantuneita oli 40, joista 7 loukkaantui vakavasti.
Yhteentörmäyksessä olivat osallisina Torniosta Helsinkiin matkalla ollut yöpikajuna, jonka veturina oli Ukko-Pekka numero 1005, ja pohjoiseen matkalla ollut moottoripikajuna.

Tälläinen se kuljettajan työpaikka sitten netin mukaan on.
 

Keskiviikkon syömässä Awake Cafessa kalakeittoa josta hyvät kalamiehet olivat jo kalastaneet, eikä kalaa ollut.
Ja Iloitussa käytiin. Tuttu ihminen oli poistunut ja just tänäpäivänä veronmaksajista.

Perjantaina seikkailin vanhojen kuorma-autojen välissä
 

Joku rikkaampi, oli tullut taksilla
 

Tästä tuli vähän vettä ulos konetilasta ja kun sanoimme kuskille, ryhtyi hän oitis huoltohommiin
 

Kaikkee määkin olen ajanut, mutta mikä toi on? Kolmipyöräinen rekkaveturi?
 

Scammell näkyy olevan Leyland Motorsin tytärfirma joka lopetettiin 1988.
Ford Transit on minullekkin tuttu ajokki

 

Minä ajoin ajokorttini alaikäisenä ja Bedfordilla, mutta toisin kuin tämä – se oli bensakoneella.
 

Ja vielä ainakin tämmöinen

Ja tämä jenkki
 

Siirymme suoraan heinäkuuhun ja sen ensimmäiseen päivään. Ohjelmassa oli opastettu kieros Ojamon kartanossa.
Ojamon kartanon mailla on Ojamon rautakaivos, suomen ensimmäinen rautakaivos. Erik Fleming perusti sen 1542.
 

Kuvassa on Etelä-Suomen laamanni vuorikollegion presidentti, valtaneuvos, vapaaherra Erik Henriksson Fleming.

”Me Kustaa, Jumalan armosta Ruotsin, Göötan ja Vendein jne. kuningas teemme tiettäväksi ja tunnustamme tällä avoimella kirjeellämme, että tämä meille rakas ja uskollinen neuvosmies Kuitian Eerik Fleming on antanut meidän ymmärtää, että meidän ja kruunun verotiloilta Turun hiippakunnassa, Raaseporin läänissä, Lohjan pitäjän Ojamossa on äskettäin löydetty rauta- eli teräsvuori, jossa edellä mainittu herra Eerik on jo uhrannut huomattavan rahasumman kiven louhimiseen paikalta ynnä muuhun. Kuitenkaan hän ei ollut katsonut voivansa ryhtyä mihinkään erityistoimiin eikä vuorityöhön ennen kuin oli saanut Meidän suosiollisen suostumuksemme siihen. Ja sen tähden hän on nöyrästi pyytänyt meidän suosiollista lupaamme itselleen ja jälkeen tuleville perillisilleen, että me armollisesti antaisimme hänelle luvan aloittaa kaivoksen louhinnan esteettä ja vaikeuksitta. Ja jotta tällaiset Jumalan suomat lahjat koituisivat Meidän nuorten perintöprinssiemme, Ruotsin kruunun ja kaikkien sen asukkaiden hyödyksi, emme ole tahtonut kieltää hänen kohtuullista pyyntöään, vaan erityisestä suosiostamme, armostamme ja kuninkaallisesta arvovallastamme olemme suonut ja sallinut ja nyt tällä avoimella kirjeellämme luomme ja sallimme, että edellä mainittu herra Eerik (joka on tämän vuorityön oikea alkaja, ensimmäinen käyttäjä ja löytäjä) saa esteettömästi aloittaa louhimisen ja sulattamisen, minkä vuorityö vaatii. Ja kaiken, olkoon se sitten rautaa tai terästä, minkä Kaikkivaltias Jumala hänelle tai hänen perillisilleen suo siitä rautakaivoksesta, saakoot hän ja hänen perillisensä käyttää parhaaksi mahdolliseksi hyödykseen, kuitenkin sellaisella ehdolla, että hän tai he antavat meille tai nuorille perintöruhtinaillemme ja Ruotsin

kruunulle edellä mainitun rautavuoren käytöstä tuotannon mukaan joka 12:nnen kippunnan puhdasta rautaa joko osmundrautana, harkkorautana tai takkirautana [åsmundz-, loppe- eller tackejern] sen mukaan, mitä kaivoksessa kyetään valmistamaan. Tätä me oman ja valtakunnan tarpeen vuoksi pyydämme ja vaadimme. Mutta haloista, sylistä ja muusta, mitä kaivoksen ylläpitoon tarvitaan, on edellä mainitun herra Eerikin sovittava metsänomistajien kanssa erityisesti siihen saakka, kunnes Me myöhemmin annamme muita ohjeita kyseisen vuoren asioista ja olosuhteista. Ja koska useat hyvät miehet, talonpojat, porvarit tai muut saattavat myös osallistua samaan vuorityöhön, mahdollisuuksien mukaan hoitaa samaa kruunun vuorityötä ja suorittaa sitä niiden privilegioiden ja vapauksien nojalla, jotka ovat tarpeen, saattaa tapahtua,
että suoni, josta malmia nyt löytyy, aikojen kuluessa tyhjenee tai malmi tyystin loppuu, niin ettei enää kannata ylläpitää louhintaa kaivoksessa, ja silloin edellä mainitulla herra Eerik Flemingillä tai hänen perillisillään on vapaus ja lupa samoilla ehdoilla kuin tämä kirjeemme esittää etsiä toista paikkaa, josta
malmia voitaisiin löytää. Sen tähden käskemme me kaikkia, keitä he sitten lienevätkin, joilla on velvollisuus toimia meidän puolestamme, erityisesti vouteja ja toimimiehiä, että he eivät aseta mitään estettä tai haittaa tätä vastaan edellä mainitulla herra Eerik Flemingille tai hänen jälkeen tuleville perillisilleen.
Annettu kuninkaallisessa linnassamme Tukholmassa syyskuun 5 päivänä vuonna jne. 1542, alla sinettimme.
 
Kun Kustaa Vaasa ja hänen poikansa Juhana vierailivat Lohjalla Suomen-matkallaan vuonna 1555, alkoivat he suunnitella kaivoksen hyväksikäyttöä kruunun ohjauksella. Flemingin perikunnan malmioikeudet vaadittiin takaisin valtiolle, ja myös Kvarnby otettiin kruunun haltuun.
 
 

Tänne siis menimme.
Käännyimme jyrkän korkeuseron vierustaa kulkevaa pihatietä navettamäelle, joka viettää melko jyrkästi asuntopihalle päin. Vasemmalla puolella on kaivoksen jätekivistä 1850-luvun ensi vuosina rakennettu navettarakennus. 
 

 

Oikealla on asuntopihan portin vieressä punaiseksi maalattu ja satulakatolla katettu kaksikerroksinen talo. 

Kartanon sinkkisen portin vieressä, Väentupa.
 

Kuin aika olisi pysähtynyt…
 

Emme vaan voineet jättäytyä tähän 1850-luvun rakennukseen, vaikka olisin halunnut katsastaa nuo kirjat. Sisään ei ollut asiaa.

Tuossa näkyy vähän sinkkistä porttiraukkaakin. Parhaat päivät ovat menneet.
 

Ojamon kartanolla on ollut useita sotilasomistajia. Heistä näkyvimmät jäljet jätti venäläinen everstiluutnantti Dmitri Swertsckoff, joka rakennutti 1840-50-luvun vaihteessa uuden päärakennuksen venäläiseen empiretyyliin. Itse kartanorakennus on yksikerroksinen, ainakin osittain.
Suomen Kuvalehti kertoo tuolloin 1875: ”Ja paitsi sitä kuului taas tuon komean kartanon puolelta ääniä, jotka sen iloiselle näölle oliwat outona wastakohtana. Wälin kuului sieltä kaikellaisten eläwäin äänten matkimista, wälin raakaa, luonnotonta, peloittawaa naurun hohotusta, wälin sekawia, keskenään kaikkea yhteyttä wailla olewia sanoja ja huudahduksia – se oli onneton mielipuoli, joka itseksensä istui herraskartanon eturappusilla!”
Ketä kirjoittaja mahtaa tarkoittaa. Dmitri Swertschkoff, everstiluutnantti,  oli täällä 1847-63 ja tämän leski Augusta Karolina -1869 asti sitten oli perilliset -1878… Dimitrin tytär Fanny oli täällä vasta 1878-1891.
 
Katsastimme piharakennuksia:

On myös reilunkokoista puuta
 

Ja sisälle piti kurkistaa
 

jotta voisi kurkistaa ulos
 

Siinä voi vaikka sttua haaveri joten tarkastetaan
 

Lääkäri ei ollut paikalla, mutta Andersonilla oli ovi auki
 

Tuommoinen oli
 

ja tuommoisia
 

Kuulimme oppaalta käsittämättömiä juttuja perunapellosta salin lattialla, isännästä joka laittoi poikansa kartanon alla olevaan putkaan ja kadonneesta ruusutarhasta. 
– Parinkymmenen metrin päässä rakennuksesta on ensimmäinen kaivosaukko. Syvin niistä kuuluu ulottuvan 43 metriä vedenpinnan alapuolelle. Nämä vanhat kaivosaukot tarjoavat puistonäyn, jollaista tuskin tapaa muissa kartanoissa. Suomen Kuvalehden jutussa 1.12.1875 Kaivosta kuvataan porttina Tuonelan tuntemattomille alantehille.
 

 

​Kaivos vaikuttaa ehkä pieneltä, kun se nykyisin on täynnä järvivettä, mutta tälläinen se on:
 

Alempana rannassa on rautakaivoksen kivijätteestä rakennettu kaivosvoudin tupa.
 

Sisältä se jotenkin yllätti, mutta eihän se voinutkaan olla alkuperäisillään.

Pihapiiriin palattuamme suuntasimme lehmuskujaa pitkin eversti Swertschkoffin haudalle.
 

Opas kertoi että Lohjan ensimmäinen ortodoksinen hautausmaa, mutta ei yksi hauta tee vielä hautausmaaksi. 
 

Hyvä että ovat kaataneet tuon kiven välttääkseen vahinkoja.
 

Tälläinen se on ollut ja jo silloin kaadettuna, mutta hoidettuna.
Oli aika kurkistaa kartanoon sisään. Kaikkialla oli köysiä ja ovia joissa luki privat. (Ei tarkoittanut oven ripoja)
 

Siinähän on Kullervon sotaanlähtö. Akseli maalasi alkuperäisen 1901.
 

Pyhä Pietari avaimineen on helppo tunnistaa
 

Don Sacho on jo vaikeampi. Oletan hänen olevan kuningas Pamplona joka hallitsi 905-925.
 

Aikas paljon on Kangasalan kirkon näköä tässä teoksessa. Mutta on siinä erojakin. Tapulissa pitäisi olla kaksi ikkunaa eikä lisäkattoa alhaalla…. ainakaan nykyisin. Sen täytyy olla Naantalin kirkko. Muistaakseeni se oli birgittalaisluostarin kirkko joskus 1450-1500 tienoilla.
 

Tämä pari ei ehkä ole ollut kaikkien suosiossa, kun on ammuttu.
 

Ja meitä palveltiin tämmösellä porukalla
 

Netistä vielä pari sisäkuvaa:

Lähettiin poistumaan jotta kiitos
 

Osataan takaisin
 

PS: Emme laita koiraa roskikseen. Älkää tekään. Se on täällä kiellettyä
 

Seuraava kohde tuli vähän yllättäen hyvien ystävien avustuksella. Saavuimme Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon torstaina 5.7.
 

Yksimielisyyttä ei oikein tunnu olevan mutta rakennusajankohdaksi näyttäisi vakiintuvan arvio 1472-1490. Täysgotiikkaa edustava pyhiinvaelluskohde. Erityisesti meille Lohjalaisille.
Hattulan Pyhän Ristin kirkko ja Lohjan Pyhän Laurin kirkko ovat Suomen merkittävimpiä kuvakirkkoja, ja niitä pidetään sisarkirkkoina runsaiden maalausten vuoksi. Kirkkosalin seinillä ovat Suomen laajimmat seinämaalaukset. Kuvat peittävät kaikkia sakariston ja runkohuoneen seiniä ja holveja sekä asehuoneen pohjois- ja itäseiniä. Yhteensä on säilyneitä kuva-aiheita 193 eli enemmän kuin Lohjalla, missä sama taiteilijäryhmä työskenteli. Oletan että Lohjan teokset ovat vanhempia, sillä niissä on paljon enemmän ”virheitä”.
Kerrotaan että se oli rakennettu aikoinaan niistä tiilistä, joita oli jäänyt jäljelle Hämeen linnaa rakennettaessa, joten se on harvinainen, keskiaikainen suomalainen tiilikirkko.
 

 

Kuvassa näkyvä harmaakivinen tukipilari on vuodelta 1795.
Kirkkoon iski salama 1580-luvulla, ja sen jälkeen jouduttiin tekemään ensimmäinen laajempi korjaus. Salama iski jälleen 1752, jolloin kattorakenteet jouduttiin uusimaan. Asehuone on rakennettu 1795 lähes kokonaan uudelleen. Uuden tiilikirkon valmistuttua 1857 kirkko jäi pois käytöstä, ja se pelastui ainoastaan muinaistieteellisen toimikunnan toiminnan ansiosta raunioitumisen kohtalolta, jollaisen koki naapuriseurakunnan Pälkäneen kirkko.

Nerokas idea käyttää alttaritauluna taulutelevisiota.

No ei ole.

Alttaritaulun on maalannut Nils Schillmark 1782. ”Pyhä ehtoolinen”.

Alttaritaulun molemmin puolin on hautavaakuna. Nämä(kin) aateliset on ilmeisemmin haudattu kuoriin.

Torkkola oli talonpoikaisena verotalona 1600-luvun puoleenväliin asti, jolloin sen silloinen isäntä oli Juhani Erkinpoika. Hänen veljensä, vuonna 1600 syntynyt Matti Erkinpoika, aateloitiin 53-vuotiaana urhoollisen sotapalveluksen ansiosta Matias Silverharnesk-nimisenä. Hän oli saanut vuonna 1651 ratsumestarina ollessaan läänityksen Hattulan Nihattulasta, jonne hän perusti asuinkartanon. Hän oli Hämeenlinnan komendanttina, mutta kuoli pian sen jälkeen, ja hänet haudattiin Hattulan kirkkoon. 
 

Näitä 1600-luvun hautajaisvaakunoita pitäisi olla seitsemän.
 

Triumfikrusifiksi on Liedon mestarin teos 1300-luvun alkupuolelta. 
Kirkon suojelija on Pyhä Risti ja sille ristiinnaulittu Kristus. Tämän vertauskuvan lisäksi kirkossa oli myös konkreettinen esine, risti, jolla oli ihmeitä tekevä voima. Ihmeitä tekevän ristin taustalla on Pyhän ristin legenda Jeesuksen alkuperäisen ristin löytämisestä. Pala tästä rististä on ollut kiinnitettynä Hattulan Pyhän Ristin kirkon krusifiksiin, mutta se on kadonnut jäljettömiin.
Vuonna 1496 venäläiset talvihyökkäyksessään Suomeen pääsivät Sturen kronikan mukaan Hattulaan asti ja ilmeisesti murtautuivat sisään kirkkoonkin. Lieneekö asioilla yhteyttä? Arvasin: ”Hattulan Pyhän Ristin kirkossa myös säilytettiin Pyhän Ristin kappaleena pidettyä palaa, joka joutui venäläisten hävittämäksi vuonna 1496.”
Huomaa taustalla maalauksena: Pyhä Gertrud 
 
Tämä veistos on nimeltään ”Pyhä Anna kolmantena”, vaikka nimikyltti sanoo: ”Pyhä Anna st.Anna 1400”.
Neitsyt Marian äiti. Vanhan kristillisen perimätiedon mukaan Anna ja miehensä Joakim yrittivät vuosia saada lasta, kunnes enkeli tuli kertomaan, että he saavat tyttären, jolla on Jumalan erikoistehtävä. Keskiajan kirkkotaiteessa ”Pyhä Anna kolmantena / Anna itse kolmantena” oli suosittu aihe. Se on kolmen sukupolven kuva, jossa on Anna, Maria ja Jeesus-lapsi. Raamattu ei Annan elämästä mitään kerro, mutta hänelle on nimetty kirkkoja sekä alttareita. ”Anna kolmantena” veistoksia on ainakin Hattulassa ja Pyhtäällä. Annalle omistettuja kirkkoja oli keskiajalla Salossa, Kumlingessa ja luultavasti Vöyrillä. Hattulassa ja Naantalin luostarissa Anna oli toinen nimikkopyhimys. Mahdollisesti toiminnassa ollut Turun dominikaanisisarten luostari olisi myös ollut omistettu pyhälle Annalle.
 

Seuraavan kyltti kertoo että: ”Hattulan Madonna neitsyt Maria The Virgin Mary 1300”.
 

Tiesin ettei ole Yhdysvaltojen Madonna, eli Madonna Loise Veronica Ciccone, hän. Liedon mestarin koulukunnan työ 1300-luvulta. Alkuperäiset värit ovat säilyneet jopa yllättävän hyvin vaikka metalliset kruunut ovat kadonneet.

Pyhä Yrjänä eli st.George 1500. Lienee tuttu veistos, mutta tarina voi olla vieraampi.
 

Pyhä Yrjö, niinhän se suomalaisten keskuudessa kuuluu oli roomalainen sotilas joka sytyi joskus 278 tiettävillä Lyddan eli Lodin kaupungissa ja kuoli 23.4.303. Hän lieni lähtökohtaisesti talonpoika. Kristityssä perheessä, isä Vähä-Aasiasta, armeijan upseeri ja äitee Palestiinasta. Isä kuoli ja äiti koulututti pojan hyvin ja tämä liittyi armeijaan. Hänestä tuli tribuuni ja kreivi. Keisari Diocletianuksen henkivartiokaartilainenkin.
Yrjö kieltäytyi kristittynä vainoista ja vielä arvosteli keisaria. Määrättiin kidutettavaksi ja teloitettavaksi. Kaula katkaistiin Nikomedian muurin vieressä.
Ruumis vietiin Lyddaan haudattavaksi. Jo Konstantinus Suuri (hallitsi 306-337) rakennutti Lyddaan Yrjänän kunniaksi kirkon.
 

Prinsessa Margareta.

 
 
Entäs sitten se lohikäärme? Ei kai se ketään kiinosta. Puhutaan vaikka kast… No, hyvä on.
 
Tarun mukaan lohikäärme teki pesänsä Silene- tai Selem-nimisen kaupungin lähteen lähelle Libyassa. Libyassa oli suuren järven rannalla Selena niminen kaupunki. Tuossa järvessä asui suuri ja kauhea lohikäärme, joka tappoi paljon kansaa eikä kukaan voinut sille mitään.Saadakseen vettä lohikäärmeen valloittamasta lähteestä kaupunkilaisten oli tehtävä sopimus lohikäärmeen kanssa. Kaupungin asukkaitten oli määrä joka päivä antaa lohikäärmeelle kaksi lammasta ruoaksi. Jos he sen 
jättivät tekemättä, lohikäärme tappoi ja söi ihmisiä sekä puhalsi kaupunkiin myrkyllistä usvaa, niin että ihmiset sairastuivat ja kuolivat, mikäli sitä hengittivät. Kun sitten lampaat alkoivat loppua, annettiin lohikäärmeelle toisen lampaan sijasta yksi ihminen päivittäin. 
Uhrattava jouduttiin valitsemaan arpomalla, mutta eräänä päivänä arpa osui prinsessa Cleolindan kohdalle kuninkaan ainoan lapsen. Kuningas tuli hyvin murheelliseksi ja tarjoutui ostamaan tyttärensä vapaaksi kullalla ja hopealla sekä antamalla puolet valtakunnastaan. 
Mutta kansa vihastui ja huusi: 
”Kaikki meidän lapsemme olet antanut lohikäärmeelle tämän itse asettamasi lain perusteella. Siksi sinun tulee pitää se, tai poltamme sinut taloosi.” 
Silloin kuningas pyysi kahdeksan päivän lykkäystä ja pitkän suostuttelun jälkeen kansalaiset antoivat sen hänelle. Kun kahdeksan päivää oli kulunut tuli kansa kuninkaan luo ja pyysi häntä luovuttamaan tyttärensä lohikäärmeelle. Niin antoi kuningas pukea tyttärensä parhaimpiinsa ja määräsi että kultakruunu tulee asettaa hänen kutreilleen. 
Tämän tapahduttua lausui kuningas suruissaan itkien tyttärelleen:
”Rakas tyttäreni, olin suunnitellut saavani naittaa sinut kunniaa ja ylpeyttä tuntien jollekin mahtavalle kuninkaalle, mutta nyt minun täytyy antaa sinut kauhean lohikäärmeen ruoaksi. Voi minua, että minun täytyy kokea tämä päivä.” 
Koko hovi itki ja valitti. Ja niin erotettiin tytär isästään ja vietiin järvelle kunnes lohikäärme tulisi ja söisi kuninkaan tyttären suihinsa. Mutta tytön seistessä yksin ja onnettomana ratsasti urhea ritari Pyhä Yrjö paikalle. Yrjö ihmetteli suuresti tytön murheellisuutta ja sanoi: ”Arvon neito, mitä merkitsee, että seisot täällä yksin, suruisena ja itkien?” Neito vastasi: ”Ratsasta pian pois, jalo nuorukainen, jos haluat säilyttää henkesi!” 
 

 

(Turun linnassa)

Ritari vastasi, ettei hän aio paeta ennenkuin tietää, mitä hänen tulisi paeta. Neito jatkoi:
”Tuosta järvestä tulee kauhea lohikäärme, joka syö minut, niinkuin se on tehnyt jo monelle ihmiselle. Oi ratsasta tiehesi, sinä ylpeä nuori mies! Minua ei auta, jos tähteni menetät henkesi.” 
Ritari lausui:
”Jalo neito, ällös pelkää, autan sinua Herrani Jeesuksen Kristuksen nimessä.” 
Sillä aikaa kun he näin puhuivat neidon epäillessä, ettei nuorukainen kykenisi tuhoamaan lohikäärmettä, nousi lohikäärme merestä, vihaisena ja kauhistuttavana, niin että neito pedon nähdessään miltei pyörtyi silkasta kauhusta. 
Mutta Pyhä Yrjö teki ristinmerkin ja ratsasti kohti kohikäärmettä ja iski keihäänsä lohikäärmeen kaulan läpi. Sitten hän lausui neidolle:
”Tule nyt Herramme Jeeskuksen kristuksen nimessä ja sido vyösi lohikäärmeen kaulan ympärille.” 
Neito teki työtä käskettyä ja kuljetti lohikäärmeen perässään kaupunkiin kuin kesyn koiran. Kun kansa näki kohikäärmeen tulevan, se pötki pakoon. 
Silloin Pyhä Yrjö huusi ja pyysi heitä pysähtymään sanoen :
”Älkää pelätkö. Jumalan avulla ei mitään pahaa tule teille tapahtumaan. Meidän Herramme on lähettänyt minut tänne, jotta voisin pelastaa teidät lohikäärmeeltä, mikäli haluatte uskoa häneen ja antaa kastaa itsenne.” 

(Hollolan kirkko)
Pian Pyhä Yrjö surmasi lohikäärmeen. Niin kuningas ja kaikki kansa antoi kastaa itsensä ja he tulivat kristityiksi. Siellä kastettiin 20 000 miestä, lisäksi naiset ja lapset. Lohikäärme oli niin suuri, että tarvittiin neljä paria härkiä vetämään peto pois kaupungista. Kuningas tarjosi Pyhälle Yrjölle kultaa, hopeaa sekä arvokkaita aarteita, mutta hän ei halunnut niitä ottaa vaan pyysi antamaan ne köyhille. Niin voitti Pyhä Yrjö lohikäärmeen ja tappoi sen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Sen jälkeen hän koki marttyyrikuoleman Jumalan tähden.
 
Lohikäärmeen verestä versoi ruusupensas täynnä verenpunaisia ruusuja. Kiitollisina kyläläiset hylkäsivät pakanallisuuden ja kääntyivät kristityiksi.
 

(Isokyrön)
 
Toisissa versioissa Yrjö surmaa lohikäärmeen peitsellä tai haavoittaa sitä niin, että prinsessa kesyttää sen kietomalla vaatteensa sen kaulan ympäri. Kuninkaan kerrotaan myös rakentaneen lohikäärmeen surmaamispaikalle kirkon Neitsyt Marialle ja pyhälle Yrjölle, ja lähteen veden kerrotaan tästä alkaen parantaneen kaikki sairaudet. 
 
Yrjön päivä 23. huhtikuuta on edelleen Katalonian toiseksi tärkein juhla, jota on perinteisesti juhlistettu lahjoittamalla ruusu, johon vastataan kirjalahjalla. Tämän tavan johdosta UNESCO julisti päivän kansainväliseksi kirjan päiväksi. Suomessa kirjan ja ruusun päivää vietetään toukokuun toisena tiistaina. 
 
Ja sitten kasteelle.

 

Voiko olla maalisempaa pyhää esinettä, kuin kastemalja jossa ei voi kastaa?
 

Apostoli. Ehkä jopa evankelista.

Vähän harvemmin näkee roomalaista sotilasta esittävää veistosta. Hänellä on vyön pussukassa ainakin hohtimet.
 

Simon Kyreneläinen
 

Aivan upea Kristus ristiä kantamassa, mutta mikä on tämä rististä lähtevä kaari?
Koska kohde tuli ohjelmaani yllätyksenä, en ollut tutustunut asioihin etukäteen enkä näinollen tienyt kysyä tätäkään oppailta.
 

Pyhä Kristoforos eli Pyhä Kristoffer on varsin mielenkiintoinen 300-luvun velikulta. Vaikka katolinen kirkko yhä sallii häneen kohdistuvat hartaudenharjoitukset ja mainitsee hänet 25. heinäkuuta muistettavien pyhimysten joukossa, paavi Paavali VI poisti hänet katolisesta pyhimyskalenterista vuonna 1969 antamallaan motu propriolla Mysterii Paschalii. Tuolloin kirkko julisti, että hänen muistopäivänsä ei kuulunut vanhaan roomalaiseen perinteeseen vaan oli tullut käytäntöön jokseenkin myöhään (noin 1550). 
 
Legendan mukaan Kristoforos oli kanaanilainen, viisi kyynärää (noin 2,25 metriä) pitkä, ja hänellä oli pelottavat kasvot. Palveltuaan aikansa Kanaanin kuningasta hän päätti poistua ja palvella ”suurinta kuningasta, joka on olemassa”. Hän meni suurimpana tunnetun kuninkaan luokse, mutta eräänä päivänä hän hän näki kuninkaan tekevän ristin­merkin, kun paholainen mainittiin. Todettuaan, että kuningas pelkäsi paholaista, Kristoforos päätti mennä paholaisen luo. Hän kohtasi joukon rosvoja, joista yksi väitti olevansa paholainen, ja hän päätti palvella tätä. Mutta kun hän huomasi, että hänen uusi isäntänsä karttoi tien varressa olevaa ristiä, hän päätteli paholaisen pelkäävän Kristusta, hylkäsi rosvojoukon ja ryhtyi tiedustelemaan ihmisiltä, missä Kristus oli. Hän kohtasi erakon, joka perehdytti hänet kristilliseen uskoon. Kristoforos kysyi häneltä, miten Kristusta voitiin palvella. Kun erakko suositteli paastoa ja rukousta, Kristoforos vastasi, ettei hän kyennyt sellaiseen. Sen jälkeen erakko ehdotti, että suuren kokonsa ja voimansa vuoksi Kristoforos voisi palvella Kristusta auttamalla ihmisiä kulkemaan erään vaarallisen joen yli, missä monet olivat menehtyneet sitä yrittäessään. Erakko lupasi, että tällainen palvelus miellyttäisi Kristusta.
 
Kun Kristoforos oli suorittanut tällaisia palveluksia jonkin aikaa, pieni lapsi pyysi häntä kuljettamaan hänet joen yli. Ylityksen aikana joki alkoi tulvia ja lapsi tuntui raskaalta kuin lyijy, niin että Kristoforos vain vaivoin saattoi kuljettaa hänet ja joutui suuriin vaikeuksiin. Kun hän lopulta pääsi vastarannalle, hän sanoi lapselle: ”Olet saattanut minut suurimpaan vaaraan. En usko, että koko maailma olisi harteillani niin raskas kuin sinä olit.” Lapsi vastasi: ”Harteillasi ei ollut vain koko maailma vaan Hän joka teki sen. Olen Kristus, kuninkaasi, jota palvelet tässä työssäsi.” Sen jälkeen lapsi katosi.
 
Myöhemmin Kristoforos kävi Lyykian kaupungissa ja lohdutti siellä kristittyjä, joita uhkasi marttyyri­kuolema. Vietynä paikallisen kuninkaan luo hän kieltäytyi uhraamasta pakanallisille jumalille. Kuningas yritti voittaa hänet puolelleen luovuttamalla hänelle rikkauksia ja antamalla kahden kauniin naisen vietellä hänet. Kristoforos kuitenkin käännytti nämä naiset kristinuskoon, kuten hän oli jo tehnyt tuhansille kaupungin asukkaille. Kuningas määräsi hänet surmattavasti. Monet yritykset hänen surmaamisekseen epäonnistuivat, mutta lopulta hänet saatiin mestattua. 
 
Legendojen historiallinen tutkimus viittaa siihen, että Reprobus (Kristoforos) eli Rooman keisari Deciuksen ja hänen toimeenpanemiensa kristittyjen vainon aikaan ja että hänet vangitsi ja surmasi Antiokian kuvernööri. Historioitsija David Woods on esittänyt, että Pietari Attalialainen mahdollisesti kuljetti Pyhän Kristoforoksen maalliset jäännökset Aleksandriaan, jossa hänet ehkä samastettiin egyptiläisen marttyyrin Pyhän Menaksen kanssa. Pyhän Kristoforoksen legendaan liittyy kaksi tärkeää historiallista seikkaa, joiden perusteella hänet on samastettu Pyhään Menakseen. Ensinnäkin kreikkalaisten ja latinalaisten legendojen mukaan Kristoforos kuului Valerianuksen kolmanteen Marmantean kohorttiin (lat. Cohors tertia Valeria, at Marmantarum), Pohjois-Afrikan Marmaricassa Egyptin ja Libyan rajamailla toimineeseen sota­väen­osastoon, jonka kuitenkin perusti vasta keisari Diocletianus. Toiseksi Pyhä Kristoforos kärsi marttyyri­kuoleman Antiokiassa.
 
Kertomus Pyhän Menaksen marttyyri­kuolemasta on yksityis­kohtia myöten samankaltainen kuin Pyhän Kristoforoksenkin. Teorian mukaan, joka samastaa nämä kaksi pyhimystä, ”Kristoforos”, joka tarkoittaa Kristuksen kantajaa, oli kunnianimi, joka annettiin Antiokiassa kuolleelle urhoolliselle Menakselle. Koska hän ei ollut maan synty­peräinen asukas, hänen nimeään ei tunnettu ja niinpä häntä kutsuttiin vain kunnia­nimellä ”Kristoforos” eli Kristuksen kantaja. Koptilaisessa perinteessä Pyhä Menas on matkustajien suojeluspyhimys, aivan samoin kuin Kristoforos kreikkalaisessa ja latinalaisessa perinteessä. 
 
Myös kirkon seinässä on näyttävä Kristoforos-maalaus eteläportaalia vastapäätä tervehtimässä kirkkoon astujia.
 

Se uudempi, vuodelta 1701 peräisin oleva, Kristoforoksen kannattelema saarnastuoli joka oli lukittu.
 

En voi ymmärtää miksei kuviini tallentunut tämä paljon mielenkiintoisempi saarnastuoli. Se on vuodelta 1550 ja siten Suomen vanhin ja Pohjoismaiden vanhimpiin kuuluva säilynyt saarnastuoli. Sen lahjoittivat Tyrvännön Lepaan kartanon omistaja Björn Classon Lejon ja hänen vaimonsa Katharina Jöransdotter Stiernsköld. Se on vailla kannatinpylvästä. Vaikka saarnatuolin muoto noudattaa keskiaikaista perinnettä, sen koristelu on renessanssityylinen. 
 

Vielä yksi Neitsyt Maria. Olen lähes varma että kyseessä on kuitenkin Pyhä Birgitta. Hänen sympoliikkaansa soveltuu kirja. Kullattu vaate ja vasemmassa kädessä oleva kirja viittaavat myös Pyhään Laurentiukseen, mutta silloin oletamme että hahmo on mies ja että oikeassa kädessä on ollut jotain – nimittäin halsteri.

Pyhä Olavi myöhäiskeskiaikaisessa ritarin asussa, Lyypekissä tehty teos 1500-luvulta.

Hän esittää Pyhää Lauria ja on tehty 1400-luvulla. Tämä on ilmeinen diakonin asu.

Pyhän Laurentius (suomeksi myös Pyhä Lauri) toimi Rooman kirkon diakonina kolmannella vuosisadalla ja kärsi marttyyrikuoleman keisari Valerianuksen vainoissa 10. elokuuta 258. 
Laurentius sai määräyksen viedä Rooman seurakunnan omaisuuden keisarille. Hän jakoi varat kuitenkin köyhille ja vei heidät keisarin eteen sanoen, että he ovat kirkon oikea aarre. Laurentiusta piinattiin ensin ruoskilla ja asetettiin sitten halsterin tapaiselle rautalankaverkolle poltettavaksi. Hänen kerrotaan pysyneen lujana ja tyynenä keskellä tuskiaan, jopa pilkanneen pyöveleitään pyytämällä, että nämä kääntäisivät hänet toiselle kyljelleen, jotta sekin puoli paistuisi. 
Pyhä Lauri on tuttu Lohjalaisille. Pyhä Laurentius on kirjojen ja kirjastojen suojelupyhimys.
 

 

Pyhä Martti 1400? 
 
Rooman armeijan tribuunin poika. Hän syntyi 316 tai 317 Savariassa, Pannoniassa (nyk. Szombathely Unkarissa) ja kuoli 8. marraskuuta 397 Ranskassa. Hänet tunnetaan köyhien ja vaivaisten suojelijana.
 
Martinus liittyi Rooman armeijaan viisitoistavuotiaana. Legendan mukaan hän leikkasi nuorena sotilaana miekallaan puolet viitastaan ja antoi revityn puolikkaan Amiensin kaupungin portilla almua pyytäneelle kerjäläiselle. Seuraavana yönä Martinus näki unta, jossa viitan puolikkaan saanut kerjäläinen osoittautui itse Kristukseksi, joka totesi: ”Tämä pakana, Martinus vaatetti minut”. Seuraavana aamuna Martinuksen viitta oli jälleen ehjä ja kokonainen. Tämän kaiken kokemansa seurauksena jo nuoruudessaan kristinuskosta kiinnostunut Martinus kääntyi kristityksi. Hän palveli Rooman armeijassa vielä pari vuotta, mutta erosi sitten armeijasta, josta syystä hän joutui kärsimään jopa vankeusrangaistuksen. 
Vuonna 371 hänet sitten kutsuttiin Toursin (noin 250 kilometriä Pariisista lounaaseen) piispaksi. Legendan mukaan hän oli niin vaatimaton, että kuultuaan kutsusta hän piiloutui hanhitarhaan, mutta äänekkäät hanhet paljastivat hänen piilonsa. 
 

Hänellä näyttäisi olevan valtakunnanomena. Kruunu päässä ja valtakunnanomena näyttäisi vihjaavasti Pyhältä Olavilta.

Pyhä Johannes 1400-luvulta

Hän on myös Neitsyt Maria. 1460 vuodelta.

Golgata-ryhmään kuulunut Neitsyt Maria. Ahaa. Ja tää toinen jolla on samanlainen hame, se onkin Johannes.
Tämä Maria, lienee kuitenkin nunnan asussaan Pyhä Birgitta.

Hän on Pyhä Johannes.
Maalaukset tehtiin 1510-luvulla ja niiden päälahjoittaja oli Hämeen linnan päällikkö Åke Göransson Tott puolisonsa Märta Bengtsdotter Ulvin kanssa. Suuren maalauskuvaston lisäksi kirkosta on löytynyt myös vanhempia, 1470-1480-luvuilla tehtyjä maalauksia. Tottin ja muiden ylhäisten lahjoittamat maalaukset ovat runkohuoneen seinissä kahdessa tai kolmessa kerroksessa. Alimman kerroksen muodostaa lähes yhtenäinen koristenauhojen erottama vyöhyke, jonka pääaiheina ovat profeetat, apostolit ja vihkiristit. Sen yläpuolella on useimmiten kaksi maalauskerrosta pääasiassa Uuuden testamentin aiheita ja pyhimyksiä. Kuori-ikkunan yläpuolella on Kurki-suvun vaakuna. Eteläpuolella on vaakuna, jonka tunnuskuvana on toisiaan syövät käärmeet. Runkohuoneen holveihin on maalattu myös Neitsyt Maria-aiheita. Sakaristossa on apostolin ja profeetan lisäksi erikoinen aihe: Neitsyt Maria ja jonglööri.

http://www.hattulanseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/kirkot/pyhan-ristin-kirkko/kuvia-pyhan-ristin-kirkosta

Yksi yksityiskohta vielä
 

Katsoppas tätä Hämeen linnassa ottamaani kuvaa:
 

Ensikertaan jäivät:
-Sakastin lattian tiilessä näkyvät koiran käpälänjäljet. Ehkäpä kirkon rakentajat olivat dominikaaneja, ”Herran koiria”, jotka jättivät näin ”puumerkkinsä” kirkkoon.
-Kirkon omaperäinen piirre on runsaat kaiverrukset rakennuksen eri osissa. Vieri vieressä olevat merkit ovat parhaiten näkyvissä ulkoseinässä kuori-ikkunan alapuolella. Kaiverruksia on runsaasti myös länsiportaalin ulkopielissä sekä asehuoneen pohjois- ja itäseinissä.
-Opastetun kierroksen opastusmaksu on 4 € henkilöltä.

Mikaelilla on usein taiteessa ritarillinen asu mukanaan kypärä, miekka, keihäs tai kilpi.

Magdalan Marialla on kädessään kannellinen voidepurkki,
Johannes evankelistalla myrkkymalja ja käärme, jonka kautta myrkky poistui maljasta.
Matteus: enkelin siivet.  Markus: leijona.  Luukas: härkä.  Johannes: kotka.
Pietari kuvataan taiteessa usein avain kädessään
Pyhä Andreas kuvataan yleensä kirja kädessään Andreaksen ristiin nojaten.
Birgitta kuvataan taiteessa kirjoittamassa kirjaa tai muuten kirja ja kynä kädessä. Asuna nunnan kaapu.
Bartolomeus nyljettiin ja ristiinnaulittiin Armeniassa, jonka takia hänet kuvataan usein veitsen ja/tai ihmisen nahan kanssa.
Pyhä Klemens kuvataan ankkurin ja kalan kanssa. Joskus mukana on myös myllynkivi, avaimet tai lähde, jonka hänen rukouksensa ovat saaneet virtaamaan. Hänet on saatettu kuvata myös makaamassa meressä olevassa temppelissä. Piispoilla on usein kirja kädessään..
Pyhä Erik. Kuninkaallisilla on taiteessa kruunu päässään. Erikin tunnuksena on myös valtikka ja valtakunnanomena.
Pyhän Olavin tunnuksena on kuninkaan asu, valtikka ja valtakunnanomena, mutta myös jaloissaan oleva hänen entinen syntinen minänsä.
Pyhä Gertrud kuvataan abbedissan kaavussa kannattamassa kädessään luostarikirkkoa.
 
Pyhää Henrikiä esittävässä taiteessa käytetään hiippaa, sekä Lallia jalkojen alla.
Pyhä Jaakob vanhempi kuvataan yleensä pyhiinvaeltajan asussa leveälierinen hattu päässään. Viitta on harteilla ja kädessään sauva, jossa on kiinni simpukka.
Pyhä Katarina Aleksandrialainen on kuvattu mukanaan hengen miekka sekä teilipyörä.
Pyhä Katariina Sienalainen kuvataan dominikaaninunnan habituksessa, piikkikruunussa, risti tai ruusukko kädessään. Hän pitää myös tiaraa. Häntä kuvataan myös Jeesus-lapsen kanssa, joka ojentaa hänelle sormusta merkiksi mystisestä kihlauksesta. Hänen tunnusmerkkejään ovat myös pääkallo, piru jalkojen juuressa, krusifiksi, lilja ja sydän.
Kuvissa ja veistoksissa Laurentius usein kuvataan kirja tai kukkaro sekä parila kädessään diakonin asussa. Joistain veistoksista on parila hävinnyt aikojen saatossa, mutta diakonin asu paljastaa henkilöllisyyden.
Pyhä Margareeta Antiokialaisen  tunnus kirkkotaiteessa on lohikäärme, jonka hän lannistaa ristinsauvalla.
Pyhä Martinus kuvataan taiteessa sotilaan asussa hevosen selässä jakamassa mantteliaan kahtia tai piispan asussa köyhien ympäröimänä.
Pyhä kolmastoista apostoli, Mattias. Mattiaksella on yleensä leveäteräinen kirves tai peitsi.
Pyhällä Nikolauksella on joskus vierellään kolme kultakimpaletta, ankkuri tai laiva. Tai rahapussi.
Pyhä Simon kiivailija kuvataan sahan kanssa.
Pyhä Yrjänä kuvataan yleensä ratsunsa selässä taistelemassa lohikäärmeen kanssa prinsessan ollessa lohikäärmeen vierellä.
Muiden pyhimysten tunnuksia:
– Marttyyreillä palmunlehvä.
– Piispoilla piispansauva ja -asu.
– Apollonialla irtonainen hammas. (Kumlinge
– Apostoli Tuomaalla keihäs tai kulmaviivain.
– Kristoforoksella on Kristus olkapäillä. 
– Sebastianuksella nuoli.
– Barbaralla torni. 
 
 
 
 
 
Ja tästä rauhan tyysijasta, lähdimme kuntoilemaan.
Seuraava kohteemme oli asetehtailijana tunnetun eversti Hugo Standertskjöldin kädenjälki 1800-1900 lukujen taitteesta: Aulanko.
Koska kirjoitan tätä Eino Leinon päivänä 6.7. niin aloitan häntä inspiroineella Onnen temppelillä
 

Jotta et epäilisi tietämystäni kerrottakoon että pyhimyksillä on omat attribuuttinsa.
Johannes kastajan tunnuksina kirja ja karitsa.
Paavalilla on taiteessa miekka.
 
Aulangon linnavuoresta on muodostunut eräs suomalaisen kansallismaiseman ikoneista, joka rakensi kansallista maisemaidentiteettiä yhdessä ihmiskäden muovaaman ympäristön kanssa. Tätä tarua on tehostanut myös hämeenlinnalainen säveltäjä Jean Sibelius. Matti Kurjensaari toteaakin eräässä kirjassaan Sibeliuksen sanoneen juuri Aulangon maisemien olleen innoituksensa lähde Finlandialle.
 

Pakkohan se oli kiivetä Näkötorniin joka kuukauden kuluttua 11.8. täyttää 111 vuotta. Tasolta jolta lähdin, oli 235 porrasta.
 

Aika korkealla on lähtötasokin: 

 

Meillähän on Lohjalla se: Ancylus -järven rannan muistomerkki Tiilentekijänkadulla.
 
Yoldiameri (ääntyy Joldiameri) oli nykyisen Itämeren varhaisvaihe, joka syntyi noin 11 600 vuotta sitten, kun Baltian jääjärvi yhdistyi Atlanttiin Keski-Ruotsin poikki syntyneen salmen kautta jäätikön vetäytyessä alueelta pohjoiseen. Yoldiameri on saanut nimensä tuon ajan kerrostumista Keski-Ruotsissa löydetyn kylmän suolaisen veden yoldiasimpukan (Portlandia arctica, aiemmin Yoldia arctica) mukaan.
Ancylusjärvi oli nykyistä Itämerta edeltänyt järvivaihe Itämeren altaassa noin 8900–7200 eaa. Vaihe on nimetty tuon ajan kerrostumista runsaasti löytyneen Ancylus fluviatilis -kotilon mukaan.
 
Jaahas, täällä on pari muutakin muistolaattaa.

 

Ylöspäin kivutessani, keskityin portaiden laskemiseen ja siihen etten törmää kehenkään.  Arkkitehti Valdemar Aspelinin suunnitteli tämän graniittisen näkötornin ja täällä käynee 100 000 kapuajaa joka kesä.
 

Torni on 33m korkea

Tunnustan pelänneeni että pudotan kännykän, kun kurottauduin reunan yli.

Näkötornilta johtaa 322 jyrkkää kiviporrasta alas rinnettä ns. karhuluolaan. Kuvanveistäjä Robert Stigell veisti Karhut-monumentin vuonna 1906.
 

Alaspäin jo kuvasin portaita.

Kapuamista riittää

Mutta painovoimahan tuo alas… Älä usko, se keino sattuisi.

Kannatti kavuta. Siinä on Karhu eli ruskeakarhu (Ursus arctos) tai jopa useampi. Eikä silleen pelottanut.

 

Tässä voisi matkamies istahtaa, säveltää Finlandiat ja runoilla loput Lappooniat, mutta ei auta. Minua odotetaan joten tallustelemaan. Jalustelemaan.
Kuin se Lönrothin akan poika joka lähti Sammatista.

Minua tultiin vastaan (vihtaan?) ja niin pelastuin Ruusutemppeliin.

Tähän ympärille oli suunitelmissa ruusulaakso.

Ruususen linnaan, vai Robin Hoodin… Me siirryimme Graniittilinnalle. Aulangollehan rakennettiin graniittilinna luomaan mielikuvaa siitä, että alueella olisi aikoinaan todellakin ollut vanha Aulangon linna.

Eikö täällä löydy jokaisesta miehestä se pojankoltiainen, joka ottaa käsiinsä muovisen miekan ja karauttaa mielikuvituksen tuollepuolen pelastamaan lohikäärmeitä ja äitipuolia pahojen prinsessoiden vallasta.
 

Eikö tuolla menny Musta ritari?
 

Silti, tunnelin päässä on valoa.
 

”Tähkäpää, Tähkäpää, laske alas hiuksesi!”, täällä huutaa Figaro, Sevillasta. 
 

Varokaa Ruususet ja Tuhkimot. Robin Hood kompuroi luoksenne.
 

Ei edes louhikkokäärmettä.
 

Poissa on. Jaa jos ne on joutunut lähtemään töihin… No ei mitään hätää. Kohta jo kolkuttaa sairaseläkkeet ja taas saamme ratsastaa leikkien läpi sherwoodin.
 

Soitellaan.
Faktat: Aulangon puistometsän länsilaidalla sijaitseva Graniittilinna eli Rauniolinna on rakennettu vuonna 1887. Graniittilinnan piirustukset laati insinööri F. W. von Schultz. Linnarakennelmaan kuuluu kolme tornia, joista yksi on muita korkeampi. Matalampiin torneihin pääsee kiipeämään ulkokautta ja korkeammassa tornissa portaat ovat sisäpuolella (mutta nyt se oli suljettu teatterin takia).
Aulangon graniittilinnan rakennustöistä kertoi sanomalehti Hämäläinen vuonna 1887 seuraavasti: ”Läntiselle vierteelle rakennetaan muutamia graniti-penkereitä, 2,000 sylen pitkiä. Sen ohessa rakennetaan kolme tornia näköalan katselemista varten, nekin granitista. Suurin niistä, jonka pitäisi valmistuvan tässä kuussa, tulee olemaan 100 jalkaa korkea sekä 30 jalkaa läpimitaten. Huipun rajalle tehdään tykki-ikkunoita, joihin pikku-kanuunoita sovitetaan. Niillä hälyytetään sitte Hämeenlinnaa joka kerta kuin Karlbergissa vietetään jotain nimi- tai syntymäpäivää.”

Pysytään näissä tunnelmissa ja matkataan Pyövelinmäelle.
 

Puistokomitean Paviljonki.
 
Hämeen linnan pohjoispuolella sijaitseva pyövelinmäki, joka oli vielä 1700-luvulla mestauspaikkana oli jo vanhastaan kuulunut Ojoisten virkataloon, kun sen haltija kuvernööri Otto Carl Rehbinder ryhtyi 1840-luvulla kunnostamaan sitä Kaupunginpuistoksi eli Parkiksi ja rakennutti jyrkille rinteille maisemapuiston, josta avautui upea näköala linnalle. Alueelle koottiin kiviaitoja ja myöhemmin maisemapuiston tyyliin myös tekorauniot sekä erilaisia huvimajoja. Puistotyöt tehtiin paljolti vankityövoimalla.
 

 

Oiskohan tämä se kohta josta mainitaan: ”Nimen alkuperän oletetaan liittyvän linnaan ja sen vankilatoimintaan. Linnassa oli pidetty vankeja sen perustamisesta lähtien, ja Pyövelinmäellä pantiin toimeen vangeille langetetut mestaukset 1500-luvulle saakka. ”

Hämeenlinnassa asusteli aikoinaan kuusi läänin­pyöveliä. Heistä tunnetuin lienee Pietari Gallie, jonka mökki oli nykyisessä Kaupungin­puistossa. Ei houkutellut louhikkoinen kukkula, hämeenlinnalaisia silloin kun sen rannassa vielä oli tunnetun pyövelin Peter Gallien ränsistynyt mökki.

 

Seuraavaan kertaan jätimme tuon pyövelinmökin ja vanhan laivasillan paikkan arvuuttelun, kuin muistomerkit:
-Puistokomitean puutarhan vieressä on kiveen sijoitettuna Emil Vikströmin tekemä Rehbinderin muistolaatta (http://goo.gl/maps/0Xj0).
-Larin-Kyöstin syntymäkoti, puutarhurin mökki, on siirretty puiston portin vierestä syvemmälle puistoon (http://goo.gl/pk6rr).
-Keisari Aleksanteri II vieraili Hämeenlinnassa heinäkuussa 1863 ja kävi myös Kaupunginpuistossa. Hän laskeutui hevosensa selästä laakealle kivelle, johon hakattiin myöhemmin tapauksen muistoksi A-kirjain ja hevosenkengän kuva (http://goo.gl/maps/Rgds). Keisari ruokaili seurueineen Puistoravintolassa ja lähti puiston laiturista pienelle huviretkelle Karlbergiin höyrylaiva Ilmarisella. 
Sillä käyntiämme rajasi voimakkaasti kesäteatteriesitys ja sadat autot.
Ensikertaan jää myös Pinella.
Hämeenlinnan Pinellan puistossa Keinusaaressa oli aikoinaan kesäravintola. Se teki Pinella-puistosta suositun. Vähitellen ravintola pääsi kuitenkin rapistumaan, ja sen valtasi kummitus. Kummituksesta ja muusta puistoon liittyvästä kertoo Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museon amanuenssi Inka-Maria Laitila Tiina Kokon haastattelussa. https://areena.yle.fi/1-1295270

 

Mutta me nauteimme säästä
 

Vilkkaasta mielikuvituksesta
 

Kuinka paljon muut ovat nähneet vaivaa, että minäkin voin nauttia…
 

elämän arvaamattomista yllätyksistä.
 

 

Tälläistä muurissa olevaa viestiä, en huomannut. Sekin jääköön siis löydettäväksi.
 
Viikko sitten en tästäkään kohteesta mitään tienyt. Seuraavan jutun lainaan henkilökohtaisista syistä.
 
Nyt tiedän: ”Hämeenlinnan Kaupunginmuseosta kerrottiin, ettei paikallisista pyöveleistä ole heidän toimestaan tehty perusteellista arkistotutkimusta, mutta K.O. Lindeqvistin Hämeenlinnan Kaupungin historian kakkososan sivuilta 145-146 löytyy tiedon hippusia.
Teoksen mukaan pyöveli ei asunut kaupungissa, vaan hänellä oli kruunulta saatu tupa Pyövelinniemessä, eli sillä kohdalla, missä puistossa on vanha laivasilta. Vuonna 1908 silloinen pyöveli Pietari Gallie haikeasti valittaa, että tupa on pahasti ränsistynyt ja maaherra määrää laitettavaksi uuden. Remonttihomma annetaan kaupunkilaisille, mutta nämä eivät ole halveksitun ja pelätyn ammattimiehen auttamisesta kovin kiinnostuneita ja tupa jää keskeneräiseksi. Pyövelin sanottiin kulkeneen kylmän talven ”kokonaan turvatonna, tietämättä mihin päänsä kallistaisi”. Kirjassa mainitaan myös Matti Henrikinpoika, jota luonnehditaan kelvottomaksi mestaajaksi. 
Todelliseksi tiedonlaariksi paljastuu kuitenkin Muhoksella asuva historian harrastaja Mikko Moilanen, joka on monta vuotta kerännyt tietoja suomalaisista mestauspaikoista ja pyöveleistä
– Olen törmännyt Pyövelinmäen eli Bödelsbacken nimeen tehdessäni valtakunnallista kartoitusta. Vuodelta 1792 on Ojoisten kartanoon liittyvä merkintä, jonka mukaan läheisellä metsämäellä olisi ollut hirsipuu, johon on joku löysäläinen hirtetty.
– Tuntuu kuitenkin aika todennäköiseltä, että puiston vanha nimitys on tullut siitä, että pyöveli on siellä asunut. Pietari Gallie onkin minulle tuttu mies, samoin kuin Matti Heikinpoika, jonka huonosta ammattitaidosta on liikkunut paljon tarinoita.
Uudenmaan ja Hämeen läänin pyöveleiden virkaa on hoitanut kaikkiaan 13 miestä. Heistä kuusi on asunut Moilasen keräämien tietojen mukaan Hämeenlinnassa. Reko Jaakonpoika oli virassa ainakin 1660-luvulla, Matti Heikinpoika heilutteli kirvestä 1680-luvulta 1700-luvun alkuun ja Petter Gallie toimi mestaajana 1706-1712. Seuraavana 70 vuotena pyövelit asustelivat muualla, kunnes Jakob Tomtström hoiti virkaa 1780- ja 1790-luvuilla, Matti Åkerberg vuosina 1799-1805 ja Tuomas Pertunpoika Tammelin vuosina 1812-1825.
– Aineistoa on aivan valtavasti, enkä ole kaikkea kahlannut, mutta tiedossani on ainakin kaksi varmaa mestaustapausta Hämeenlinnasta, Moilanen kertoo.
– Vuonna 1752 mestattiin 20-vuotias Bengt Lindgren nukkuvansa sotilastoverinsa murhasta ja ja vuonna 1797 piika Margareta Loviisa Juhanintytär lapsenmurhasta.
Moilanen on kerännyt aineistoa Peter Galliesta, jonka elämästä tiedetään kohtuullisen paljon. Petter Andesson Galle (Gallie, Gallin, Galgie) tuli Suomeen Ruotsin puolelta, jossa hänellä oli aiempaa kokemusta ainakin Västerbottenin pyövelinä jo vuodesta 1687 alkaen. Hämeenlinnan seurakunnan syntyneiden luettelosta löytyy merkintä vuodelta 1712: ”syyskuun 14. päivänä saavat aviottoman lapsen pyöveli Pehr Galgie ja Maria Johanintytär; lapsi kastetaan nimelle Jacob.” Kyse on mitä ilmeisimmin samasta miehestä.
– Hämeenlinnalaiset pyövelit matkustivat pitkiäkin matkoja mestaamaan ja reissu saattoi kestää kuukausia, Moilanen sanoo.
– Pietari Gallie teki ainakin kymmenkunta mestausta, joista löytyy merkintöjä läänintileistä. Matkalaskuihin on usein merkitty lähtöpaikaksi Hämeenlinna.
Suomessa Gallie harjoitti ammattiaan ensin Pohjanmaalla, jossa hän sai Brusi Paavonpoika Kanasen kaulankatkaisusta 3 taalaria ja matkakuluiksi 2 taalaria 26 äyriä vuonna 1703. Hämeenlinna mainitaan lähtöpaikkana ensimmäisen kerran tositteessa, jonka mukaan Galle kävi vuonna 1706 mestaamassa eläimeensekaantuja Carl Johaninpojan ja polttamassa eläimen Båsa-nimisellä paikkakunnalla elokuussa 1706. Galle kävi useita kertoja teloittamassa rikollisia Helsingissä ja tositteita on myös Kosken pitäjästä, Ylä-Hollolasta, Lopelta ja Hyvinkäältä. Viimeinen dokumentti kertoo, kuinka Petter Gall on vuonna 1708 mestannut kaksi rikoksentekijää – kaksikertaisesta huoruudesta tuomitut Jöran Markuksenpojan ja Maria Bertilintyttären Sääksjärven kylästä.
Ruotsin vallan aikaan mestausvälineenä oli lähes aina kirves.
– Jos kyseessä oli harkittu murha, katkaistiin syytetyltä ensin oikea käsi ja sitten kaula. Sen jälkeen kolme ruuminosaa asetettiin teilinpuuhun näytille, Moilanen kuvailee.
– Henkirikoksesta tuomittujen naisten ruumiit kuitenkin poltettiin heti mestauksen jälkeen, samoin kuin eläimiin sekaantuneiden miesten. Varkaat hirtettiin. Hyvin harvakseltaan tehtiin myös miekkamestauksia, mutta ne oli varattu varakkaille säätyläisille, joilla oli tästä ylellisyydestä varaa maksaa.
 

Kaupunginpuisto, Pyövelinmäki 1960 luku. Pyövelinkoppi rakennettiin 1800-luvulla ja poltettiin 1970 luvulla. Aika: 1960 luku. Kuva: Unto Määttänen.

Auton ikkunasta nähtiin patsas: Vasikanjuottaja. Augusti Veuron sen on 1946 valmistanut ja paikka on entinen Pinella puisto. ja sielä kummittelee. Puistossa järjestettiin paljon musiikkiesityksiä. Pinellassa esiintyivät sekä tarkkampujapataljoonan soittokunta, saksalainen torviseitsikko että Hämeenlinnan käsityöläisten mieskuoro. Pinella oli suosittu paikka aina 1870-luvulle asti, minkä jälkeen toiminta alkoi hiipua. Suljetun ravintolan valloittivat kummitukset, joista tunnetuin oli tanssisalissa liikkunut valkopukuinen nainen. Tämän otaksuttiin johtuneen samassa ravintolassa palvelleen tarjoilijattaren ja jonkun upseerin välisestä rakkausseikkailusta.

Vanha ravintola tuhoutui pahoin tulipalossa 1880-luvulla, jonka jälkeen rakennus purettiin. Vanha puistokin alkoi rappeutua. 1880-luvun lopulla siellä oli vielä joitain istuimia ja pari sireenimajaa. Kaupunginpuutarhuri Erkki Saarinen on suunnitellut Pinellan puiston nykyisen ulkoasun vuonna 1963.

Kesäloma loppui 8.7. mutta minulla oli vielä vapaa maanantai ja tiistai, joten… Reissu jatkui 10.7. 
Ja tämä näky sai hymyn huulillemme.
 

Tultiin Pyhän Marian kirkolle Pohjaan.
Tämä on vanha markkina- ja uhripaikka jolle rakennettiin mitä ilmeisemmin, puukirkko jo 1200-luvulla.
 

Olen käynyt täällä kerran aiemmin ja silloin jäi sellainen tunne että tänne on vielä tultava. Kirkkohan on rakennettu oletettavasti 1475-1480, eli se on saman ikäinen kuin Pyhän Laurin kirkko Lohjalla.
 

Täällähän on Helene Mannerheimin, eli Suomen marsalkan äidin hauta. Aloitetaan sen katsomisella
 

Ja sitten sisälle katsomaan seuraavaa hautapaasia. Täällä on kirkon lattiasta talteen nostettu Boije af Gennäs suvun hautakivi.
 

Kirkon sisällä valtava veistosmäärä häkellytti. Yllätyksekseni näin sielä jotain sellaista jota en paljastakkaan tässä. Löytö on uskomaton ja antaa uutta tietoa.
 

Puolitoista laivainen kirkko. Kaksilaivaisen nelitraveisen kirkkosalin pohjoislaiva on eteläistä kapeampi.
Aivan ihku Pieta. Ja iso

Lasimaalaus

Näitä veistoksia riittää

Todella näyttäviä

Tämän vielä laitan tähän

Sitten jotain harvinaisempaa ulkoa
 

Oppaat olivat ystävällisiä ja palvelualttiita. Esitteessä kiinitti huomioni, lähes loukkaava tekstikohta: ”Pohjan suomalaisessa seurakunnassa työskentelee kirkkoherra… seurakuntapastori, kanttori, diakoni, nuorisotyönohjaaja ja lastenohjaaja”. Onko niin että suntiot, vahtimestari (jonka numeron löysin netistä), siivoojat, haudankaivajat, virastoihmiset – eivät työskentele? Vai ovatko he ruotsinkielisen, tai jopa Raaseporin porukkaa…

Ja mehän lähettiin etsimään Flemingin kiveä
 

Kerrotaan että Klaus Fleming matkalla Viipurista Turkuun oli täällä aivan pohjalla. Sai sairaskohtauksen tämän maamerkin kohdilla ja kuoli 13.4.1597.
Sitten kohti Karjaan kirkkoa. Tiekirkko…. auki lauantaisin. Mikä siinä on etten opi tekemään läksyjä. Tämäkin tieto olisi löytynyt netistä.
Toisaalta koska tiekirkkotoimintaa kokoaa Kirkkopalvelut ja sille maksetaan siittä, niin eikö voitaisi sopia yhtenäinen käytäntö. ”Päivittäin auki 11-18” Ota tai jätä. Ei tarvitsisi arpoa.
 

Jurppiihan se.

Eikä ollut pitäjäntupakaan auki.

Mutta minähän olen täällä ollu

Sitten suunta Raaseporin linnan raunioille, joilla en ole ikinä käynyt
 

Tältä se näytti 1880
 

Jaahas. Mitä osaa odottaa?
 

7€ lärviä kohti. Aika kova hinta, verrattuna kuntoon.
 

Siinä se nyt sitten on. Ei muutakuin valloittamaan.
 

Jos kulkusillan piilottaa, niin ei vihulainen silleen kävele sisään ja riko paikkoja.

Ja minähän olen maksanut tänne pääsystä.
 

Vaimo tietää missä mitäkin on ollut. Minun tehtäväkseni jäi katsoa joka kolosta että mitä sielä ei ole.

Sovittiin että vaimo vartoo alhaalla ja minä kierän.

Ja minä kiersin

Kurkistin ja katsoin

Joka paikkaan ja sitten olimme valmiit poistumaan. Vallihautaa pitkin.

Tämä perhe oli vähän epäonninen. Osuivat autolla tolppaan ja jättivät hätävilkutkin päälle.

Arvatkaahan mihin sitten oli pakko koukata? 11 kilometriä.
 

Tammisaaren kirkkoon. Sen rakennustyö aloitettiin 1651 kreivi Leijonhufvudin määräyksestä. Sama mies joka 1662 lahjoitti Kaukelan Sokolan autiotalon Pusulan pappilaksi. 

Stuart Wreden suunnittelema veistos HOPE muodostaa T-ristin, jonka yläpalkista sataa vettä altaaseen. Kolme metriä korkea veistos Tammisaaren kirkon vieressä on paljastettu 29. toukokuuta 2009.

Tämä oli upea.
 

Tämän ikää arvioidessa meillä oli 400 vuotta eroa.
 

Tämä opas oli kyllä ilmeisesti kuollut.
Taustalla näkyvästä 1821 vuoden saarnatuolista tuli mieleeni, että Kärkölän kirkkomme saarnatuoli on sekin täällä ollut.
 

Kysyin että kenen kuva se on tuossa uruissa, sekun oli suljettu tuo urkuparvi. Opas havahtui: ”Sen joka ne on lahjoittanutkin”. Taisi se nimikin tulla sieltä. Suomenkielistä esitettä ei ollut. Tai on, mutta ei tiennyt missä.

Netti auttoi Urut olivat Kangasalan urkutehtaan ensimmäiset. Ne valmistettiin 1843 ja niissä on 24 äänikertaa. Ruotsalainen Grönlunds Orgelbyggeri entisöi urut 1992. Pitää kaivaa enemmän. Ja löytyihän sitä: Urut saatiin kirkkoon 1843 ritari Berndt Erik Inbergin lahjoituksena. Urut ovat urkurakentaja Anders Thulén työtä. Monien korjaus- ja muutostöiden jälkeen urut entisöitiin alkuperäiseen muotoonsa ja vihittiin uudelleen käyttöönsä vuona 1992.

 

Merinäkymän kautta kotio… ja huomenna saa mennä töihin.

Jotain sentään opein:
-Kansainvälinen seikkailija pärjää hyvin kotoisissa maisemissa, omalla kielellä ja ruokajuomana maito. 
-Kuvia saa vähän pienemmälläkin laitteistolla.

-Kotimaanmatkailussa ei jää kentälle
 

-Reissuun ei mene viikkoja, ei iske vieras pöpö, eikä paikkoihin tarvitse jonottaa.