JUURILLA

Aika useinhan sitä tulee sanottua että: ”Pitäisi käydä suvun haudoilla”, mutta käymättä jää. Nyt vaimoni alkoi asiaa ajamaan ja reissupäivä sovittiin.
Tästä ei voi enää välttyä, vaikka takana on raskas kahden viikon työputki.
Aloin sitten suunittelemaan tuon reissun yhteyteen muitakin kohteita katsastaa. Tässä tapauksessa kyse on siskoni, isäni, mummoni ja pappani haudoista ja silloin paikkakunta on:

Mitä Kangasalasta tiedetään? ”Kesäpäivä Kangasalla” laulu, Verikivi kirkon seinässä, Legenda kirkonkelloista Ukkijärvessä ja Vehoniemen automuseo. Lienikö menopelimme pelästynyt jotenkin puhetta automuseosta? Kuka tietää, mutta joka tapauksessa…
Autoon tuli jokin vika. Nyki, eikä susotunut ylittämään 100 km/h vauhtia yhtään. Olisiko kaasutin tukossa? 

Joka tapauksessa, reissu tehdään. Ajaa körröteltiin Lohjalta Helsinkiä kohti ja Kehä III:n kautta Tuusulan sydämeen Hyrylään. Haettiin äitini matkaan ja sitten keulatähti kohti Hämeenlinnaa, Tamperetta.
Olin saanut virkaveljen, Kangasalan suntion Mikko Kohosen raottamaan meille kirkon ovea, mikäli saamme aikataulun kohdilleen. Näytti siltä, että mateluvauhdista huolimatta, saatoimme pysähtyä syömään. Jokin Linnatuuli, sattui kohille, tai yllemme, tie kulki sen alitse.
 

Minä söin ”Linnanherran pannu” nimisen annoksen kaikkine rehuineen, mutta äitini siirsi rehut omalta lautaseltaan syrjään. Niin aika muuttuu. Minun annoksessani oli makkaraa ja pihviä ja kananmunaa ja muusia. Tykkäsin, vaikka olisin halunnut kananmunan molemmin puolin paistettuna… Ei kai se nyt olisi paljon kauempaa kestänyt valmistaa?
Ja takaisin paanalle. Ja mehän ehdittiin sovitusti Kangasalan kirkolle, juuri silloin kun alkoi sataa.
Mehän ei olla sokerista, joten kirkkoa katsomaan.
Kirkko täyttää 1.11. tänä vuonna 250 vuotta. Itse seurakunta täyttää 650 vuotta. Mainittakoon vielä, että Kangasalan kirkko on voittanut äänestyksessä 2016 Suomen saavutettavin kirkko -tittelin. Ei portaita eikä kynnyksiä, ovelta alttarille asti. Virsiä voi seurata pistekirjoituksellakin ja isofonttisilla kirjoilla. Morsiammen huone, lastenhoitohuone ja inva-WC.
 

Saimme nähdä Jalmari Finnen lahjoittaman kastemaljan ja minä sain tutustua myös sakastiin. Omasta mielestäni ruotsalaisen majurin, Johan J. Tavastsjernan maalaama alttaritaulu, ei ole oikein hyvä.
 

Kuultuamme kiinnostavia yksityiskohtia historiasta tähän päivään, päätimme antaa suntion keskittyä tulevaan työtehtäväänsä ja lähdimme katsomaan ulkopuolta.
 

Piimäsen valmistama kirkko oli ilman päätytapulia kymmenisen vuotta. Silloin tapuli oli erillinen ja sijaitsi Tapulimäellä kirkon vastapäätä. 1776 tehty päätytorni oli epäonninen ja se kaatui alle kymmen vuoden kuluttua 1782. Nykyinen tapuli on seissyt jo 217 vuotta pystyssä. Outoa sinänsä etten huomannut pyytää päästä kurkistamaan – no ensi kerralla.
Seuraava kohde on tietysti Verikivi.
 

Maamme kirja vuodelta 1890:

Nuor’ Kaarina, Kuussalon kukkainen –Niin kertoi Mummoni kerta –Oli Immyt tuuheatukkainen. –Taru uhkuu syyttömän verta.Tuon kauniin Kaarinan seudullaanMoni alkoi noidaksi luulla,Niin loitsi hän miehet katseiltaan. –Taru neidon on rattosa kuulla.Hovin aatelisknaapeista uljain, Klaas,Näki impyen messussa kerta;Hän katsoi neitiä ja katsoi taas. –Taru uhkuu syyttömän verta.Klaas ratsasti kirkolta Kuussalohon.Ken ois sitä saattanut luulla:Hän aneli immyttä aviohon. –Taru neidon on rattosa kuulla.Isä knaapin tästä on vimmainen:”Peri poikani noidan merta;Mut noidan saatan ma syytteesen;Rikos tahraa aatelisverta!”Niin Kaarina noitana tuomittiin.Et voi sitä tehdyksi luulla:Hän Kalmankankaalla mestattiin. –Taru neidon on kauhea kuulla.Ja mestauspaadella Kaarina huusAvuks taivasta, maata ja merta:”Oi salliman vallat! mik’ onnettomuus.Te vaaditte syytöntä verta!””Niin totta kuin mieleni puhdas on,”Hän parkasi kurjalla suulla,”Tää paasi mun vertani vuotakohon!” –Taru neidon on kauhea kuulla.Mut pöövelin paasi se paikan saiKivikirkon seinähän kerta;Punapaatosen siin’ olet nähnyt kai:Yhä vuotaa se Kaarinan verta.

Oskar Uotila.

Seuraava mysteerio jota piti lähteä tutkimaan oli jo hieman iäkkäämpi. 2000 miljoonaa vuotta vanha kivi, Tapulimäellä. Kiipeämään lähdin yksin.
Mäen päällä oli SRK-talo joka suruliputti Turun terrori-iskun uhrien kunniaksi.
 

Pallograniitti. Oletteko nähneet mitään vastaavaa?
 

Hämmästyksekseni museo, siinä kiven vieressä – oli auki. Ja siellä ensimmäisenä tervehtimässä todella ystävällinen ja asiantunteva museonhoitaja, sekä ensimmäisen luokan opettajani skootteri. Se ei ole siellä ilmeisestikkään aina, mutta nyt oli kuin minua varten.

Nyt piti soittaa ja houkutella perheen naisetkin paikalle. Äiti jaksoi lähteä kiipeämään. Vaimo jäi kipeän jalkansa kanssa autoon.
 

Museon mielenkiintoiset kohteet ja varsin aulis opastus teki vaikutuksen.

Selim Gabriel Linsénin taffelipiano. Nimikö ei sano mitään? Sävelsipä mm Kesäpäivä Kangasalla kappaleen.
Käytiin vielä paikalla jossa oli Kangasalan suojeluskuntatalo.
 

Seuraava kohde olisi ollut kahvio, mutta sellaista joka olisi ollut auki, ei kohdalle osunut ja ne joissa ikkunan läpi levitettiin käsiä, eivät saa rahojamme ensikerrallakaan.
Vielä yksi legenda vaati huomiota. Edellisen kirkon kellot piilotettiin Ukki-järveen isovihan aikana ja sielä ne hiljaisina juhannusöinä soivat nostattaen usvaa. Ukkijärvi ei ole kaukana kirkosta.

Nyt iski yllättävä tieto. Isäni oli hakenut kukkia tyttärensä haudalle (Leila siskoni) tuon Ukkijärven rannalla olleesta puutarhasta. Oliko ollut mopedilla vai moottoripyörällä liikkeellä ja sinne kuoli – verensyöksyyn. Minun isäni… tässä ihan lähellä. 
Nyt haettiin tuo ranta.

Tarkempaan määrittelyyn emme pystyneet, mutta lähellä ollaan. Silloin oli 19.9.1959. (Tänään on 19.8.2017). 
Tunsin olevani lähempänä isääni, sitten lapsuuteni kuukausien. Tämän järven veteen on pesty sitä verta, mitä minäkin olen.
Tästä on hyvä lähteä Huutijärvelle, hänen haudalleen.

Kotiin palattuani laitoin kyselyä Kangasalan kotiseutumuseoon, siellähän varmasti tiedetään jotain puutarhasta. Sain tiedusteluuni vastauksen: ”Kangasalan Kotiseutumuseo Hei! Kiitos vierailusta museolla ja kiinnostavasta kirjoituksesta! Tässä suora lainaus:” Rakennus 1880-90-luvuilta. Sorolan kuskin Ananias Arosen asunto. Poika Eino Aronen harjoitti tontilla ammattipuutarhurin liikettä. Oli aikanaan ainoa liike kirkolla josta saattoi ostaa kukkia. 1940-luvulla rakennus uudistettiin ja suurennettiin mm. kaksikerroksiseksi. Talon yläkerrassa asui vuokralaisia. Eino Aronen oli kirkon suntiona vuosikymmeniä. Arosen jälkeen kukkakauppatoimintaa talossa jatkoi hetken E. Simula. Kiinteistö siirtyi testamentin kautta Suomen Lähetysseuralle 1970-luvun alussa.” Lähde: Kangasalan kirkon seutu vuosisadan vaihteesta 1950-luvulle. Raine Raitio (toim.)”.

Pysähdys Huutijärven Teboililla kannatti. Ystävällinen myyjä palveli meitä, vaikka olikin jo sulkemassa.

Hautausmaa ja aivan kappelin vieressä.

Siinä huoltamon vastapäätä oli entinen posti ja sen vieressä suojatie. Kun kuljin sitä pitkin joskus 1965, minusta otettiin kuva Kangasalan sanomiin. Kouluun halusin nytkin. Aika uskomatonta, en olisi uskonut jos takavuosina olisi niin väitetty.
 

Ja sitten niille ensinmäisen luokan rappusille:
 

Vähän pelkäsin että jostain tulee vanha opettaja ja ottaa korvasta kiini. ”Lopultakin, Sojanto. Miten on Aakkoset”. En siis yrittänytkään portaita pitemmälle. Koulu alkoi 27.8.1906 ja tämä hirsirakennus valmistui 1907. Ensimmäinen opettaja oli Johannes Myllylä, sitten Eino Tarpila ja minun aikanani Eero Aro. Hän oli myös Kangasalan Sanomien toimittaja.

Toinen koulurakennus on vuodelta 1952 ja yhteensä näissä kahdessa rakennuksessa opiskelee 2017 vuonna 350 oppilasta. Aikamatkalaiset ei jämähtäneet koulun penkkeihin, vaan matka jatkuu Wääksyn kartanon maille. Ensin piti soittaa kartanon rouvalle ja varmistaa että meillä on lupa kulkea alueella.
Tämä 1500-luvun alussa Wäxjöläisen Westgöta-suvun rälssitila joutui kuninkaalle 1555. Juhana herttua lahjoitti sen Kaarina Hannuntyttärelle 1561. Heidän nuorin lapsensa meni naimisiin sotapäälikkö Pontus de la Gardien kanssa.

Äiti Sofia kuoli synnytykseen ja isä Pontus hukkui Narvaan joten Jakob de la Gardie lähetettiin Wääksyyn kasvamaan. Hän oli Laiska-Jaakko, joka valtasi Moskovan.

1917 Kartanon osti Antti Ahlströmin nuorin poika Birger. Suurin osa rakennuksista on hänen aikanaan rakennettuja.
Mutta se kaikki on muiden historiaa. Minun historiani alkakoon tästä:
 

Valkeakosken sairaala. Siellä minä synnyin.
Ja tässä on sitten kotini, jonka molemmin puolin kulkee Wääksyn joki.
 

Meidän huone oli tuo vasemmanpuoleinen yläkerran ikkuna ja mummon ja papan nuo kaksi muuta. Koko talossa asuttiin vain me. Leila, joka ehti kuolla ennen syntymääni. Kauko jonka kuolemasta jo kerroin. Veljeni Jari, Äitini Sylvi, sekä Hulda ja Jalmari. Jalmari oli Wääksyn mylläri ja se mylly… se oli tässä:
 

Myllystä on jäljellä vielä osa:
 

Onkohan tuolle metallisysteemille kellään sellaista arvoa jonka minun sydän tuntee sitäkin kohtaan?
 

Tässä on saunarakennus jossa minuakin on kylvetetty. Kerran oli äitini vuoro lämmittää sauna ja seuraavana päivänä, siellä oli vinttipalo. Äiti oli todella kauhuissaan vaikkei syy hänen ollutkaan.
 

Se on ollut Paratiisi.

Sielu lepää jo pelkästään kuvia katsellessa, arvatkaa sitten miltä se kaikki tuntuu livenä.
Tässä on sitten äidin silloinen työpaikka:
 

Ja sitten katsaus leikkipaikkaani. Voin kuulla muovimiekan kalskeen, metsästystorvet ja …
 

Ja linnanneito tarvitaan. Hän löytyi Helsingistä.
 

Hevonen pitää olla:
 

Kyseessä on Jean-Louis Sauvatin upea hevospatsas. Ja seuraava kuva on perunakellarista josta muistan kerrotun 60-luvulla, ettei sinne oikein kukaan uskaltautunut kun Kaarina siellä kummitteli. Nyt emme kolkuttaneet ovehen.

Lopuksi vielä talo jossa asuimme 1965-66, vähän se on muuttunut niistä ajoista.
 

Me poistumme jälleen kartanon alueelta, tuntien syvää kiitollisuutta. Paljon jäi katsomatta. Kartanon hautausmaa, vain esimerkkinä mainittakoon. Minä kun sen olin seikkailuretkilläni löytänyt, muistaisin minulle kerrotun että sen täytyy olla kartanon eläinten hautausmaa. Nyt sain tietää että kyse on yksityisestä sukuhautausmaasta. Hienoa että tälläisiä on yhä olemassa.
Kotimatkalle oli vielä yksi kohde varattuna. Vehoniemen automuseo jonka maine on legendaarinen.

ja vielä osuimme Pälkäneen kirkon raunioille, jossa valmistauduttiin jonkinlaiseen tapahtumaan ja tyydyin hyvin lyhyesti tarkistamaan, dominikaanimunkkien osuuteen tämän kirkon historiaan. ”Domini canes”, eli Herran koirat?