Vaahterateatteri veti kaikista ovista
Lohjan Sammatissa on yksi asia yli muiden ja se tulee vastaan kaikkialla. Vaahterateatteri. No ei tietenkään, vaan… Aivan oikein Elias Lönnrot.
Sattuipa niin että mennessämme katsomaan Vaahterateatterin esitystä: ”Vetää kaikista ovista”, tarjoutui samalla biletillä mahdollisuus käydä Paikkarin torpassa.
Paikkarin torppa rakennettiin Valkjärven rannalle noin vuonna 1800 ja siinä asui räätäli Fredrik Johan Lönnrot perheineen. Elias-poika syntyi torppaan neljäntenä lapsena vuonna 1802. Hän asui Paikkarin torpassa 12 vuotiaaksi saakka, jolloin lähti kouluun Tammisaareen ja matkusti sitten suomeakin ristiin rastiin.
Ehkä kaikki olisi toisin, mikäli olisi ollut Vaahterateatteri ja ”Vetää kaikista ovista”. Ei olisi Elias lähtenyt mihkään. Niin vangitsevasta teoksesta on kyse.
Arvuuteltiin vaimon kanssa, että mistä ovesta tullaan ensin… ei arvattu. Lähes herkeämättömällä mielenkiinnolla esitystä tuijotettiin, kunnes ensimerkit lähestyvästä väliajasta ilmenivät.
Vaahterateatterin kehitys on ollut hyvä. Niskavuoren leipä ja tämä käyvät tasapäistä kilpaa heidän parhaan esityksensä tittelistä. Ainakin minun näkemistäni. Jokaisen esityksen pitäisikin olla edellistä parempi. ”Yksiöön en äitee ota”, jäi minulta näkemättä koska koin tulleeni sen osalta vähän kiusaantuneeksi.
Tietysti pitkään teatterin lavoilla kolunneena silmiin ja korviin osuu kaikenlaista. Joitakin asioita mainitsen, en moittiakseni, vaan kiinittääkseni huomiota jotta mokomat pikkuasiat tulisivat kohilleen. Seisoessani ensimmäisessä pääroolissani 1984 Järvenpään teatterin lavalla ja Mikkelin teatteripäivillä arvosteltavana, rakentavaa kritiikkiä antoi Kriitiko Jukka Kajava ja sehän auttoi eteenpäin. Ehkä nytkin joku, sellaista kaipaa.
Roolien valinnat olivat onnistuneet, jopa aivan pienistä rooleista otettiin ilo irti. Pastori ja lääkäri vain esimerkkeinä mainitakseni. Koska näytelmä oli pitkä, olisin kaivannut siihen vieläkin enemmän kevennyksiä. Huumoria kyllä löytyi, ei siinä mitään, mutta vaahterateatterissa ei oikeastaan ole koomikkoa… En tiedä onko se hyvä vai huono asia.
Näyttämön leveys oli hyvin otettu haltuun, ei ollut päälekkäisiä kohtauksia joiden välillä katsojan olisi pitänyt tehdä valintoja. Muutoma näyttelijä poistui roolistaan liian hätäisesti, poistuessaan lavalta. Eniten tämä häiritsi silloin kun kukaan muu ei leikannut välittömästi päälle.
Tansseilla kuvattu veljessota toimi, mutta jäi kuitenkin irralliseksi itse näytelmästä. Katsojana vaivaantui ajatuksesta, että ohjaaja olisi ajatellut, että pakko tämä on tähän jotenkin heittää. Se ajatus häiritsi komeasta tanssista nauttimista ja työ meni ikäänkuin osittain hukkaan. Olisiko alkutanssi toiminut paremmin jos jotkut näyttelijät olisivat seuranneet sitä ikkunoista?
Väliaika tuli tarpeeseen. Pääsi oikomaan jäseniään. Niin keskittyneesti esitystä tuijotin, että tuskin asentoa vaihdoin. Makkaran jälkeen oli taas mieli valpas ottamaan vastaan toinen osa.
Jotain jäin kaipaamaan. Ja se on hyvä. Esityksen jälkeen pitää kaivaa kirja esiin. Miten kävi kauppiaalle. Huijasiko hän, vai huijattiinko häntä. Kaikkiin kysymyksiin ei kuulu vastata, vaan pitää jäädä nälkä.
Näyttelijät tukivat tarinaa ja saivat minut kokemaan myötätuntoa, pelkoa, häpeää… Ja se on paljon se.
Me Lohjalaiset saamme olla ylpeitä Sammatista, Lönnrothista, Eeva Joenpelto (Hellemannista) ja Vaahterateatterista