Vaaliehdokkaat
Se että saa arvostusta ja kunnioitusta johtuu ansioista. Mitä on tullut tehtyä. Arvostan monia henkilöitä, koska he ansaitsevat sen. Arvostan Espoon piispaa, samoin kuin edeltäjäänsä, koska hän uhrasi aikaansa minuun, kun sitä tarvitsin. Arvostin Presidentti Kekkosta kun hän oli minulle ystävällinen, veistäessämme yhdessä kiväärinperää. Arvostan kyläläistä joka kantoi kortensa kekoon kun tulipalon jäljiltä yritin ottaa elämästä jälleen kiini. Arvostan muusikkoa joka tulee esiintymään ja huomatessaan minut, tulee kysymään: ”Miten vaimosi voi?” Arvostan toimittajaa joka tavatessamme kertoo englantilaisen ystävänsä yhä muistavan minut.
Kun katson vaalimainoksia, kysyn itseltäni tätä arvostusta. Arvostaako tämä minua, tai arvostanko minä häntä. En tahdo löytää sitä edustajaa – omasta vaalipiiristäni joka olisi tehnyt sellaisia tekoja joilla ansaitaan arvostukseni. Enhän minä tiedä mitä kukin heistä on oikeasti tehnyt, tiedän vain mitä olen lukenut. Suurinmasta osasta en muista lukeneeni mitään. Entä uudet kasvot? Miten heitä voi arvioida…
Viimeksi tuntui ettei kukaan edes luvannut mitään. Jos kukaan ei edes yritä ajatella kansan parasta, jää jäljelle oman parhaan tavoittelu. Koska kyse on minun äänestä ja siten minun edustajastani, niin mikä on sen hinta? Valtavasti rahaa upotetaan vaaleihin, mutta mitä minä saan. Mainoslehtisiä. Sitäkö minä haluan? Oikeesti. Minä joudun ne hävittämään. Se raha menee hukkaan. Ilmapallo? Postikortti? Mainoskynä? Pikkuriikkinen kahvipussi? Kutsuuko joku eduskuntataloon tutustumaan? Taanoin yksi kansanedustajaehdokas sanoi fanittavansa minua. Vieläkö hän muistaa minut?
Uhraako joku ehdokas minulle aikaansa enemmän kuin puoliminuuttia, teltalla johon minun on jonotettava jonkun kaupan oven lähellä jossa hänen apulaisensa ei ojenna minulle sitä karkkiakaan vaan takanani seisovalle juipille – joka vie kolme.
Onko ehdokas käynyt katsomassa esityksiäni? Onko hankkinut tekemäni taulun? Morjestaako kadulla jos tulen vastaan: ”Morjes, Sojanto. Eipä ollakkaan nähty, miten olet voinut. Tiedätkös, minä olen nyt ollut kiireinen kun olen sinuakin edustanut, mutta juotaisko kahvit. Minä tarjoon.”
Miksi minun tulisi olla kiinostunut ehdokkaiden mielipiteistä. Eikö he aio edustaa minua? Eikö silloin ratkaisevaa ole minun mielipiteeni? Onko joku kiinnostunut minun mielipiteistäni? Soittaako herra minulle illalla ja sonoo: ”Kuule Harri, tossa poikien kanssa kun räknättiin, niin tuli yhtäkkiä mieleen, että mitäs sanot? Mennäänkö Natoon?” Ei soita. Ei pistäydy ohiajaessaan kysymään että: ”Kun oot minua äänestänyt ja satuin kulmille, niin ajattelin sinua. Lähetkö leffaan. Menis toi Tuhoojanaattori IX.”. Ei. Joku tuo postilootan sen kuvan, jossa sillä menee hyvin ja jossa ei ole minun nimeäni, eikä osotettani. Se mainosten jakaja hyöty siittä enemmän kuin minä.
Aiemmat edustajat ovat heti ryhtyneet korottamaan ansioitaan. Köyhien määrä vähenee taas, kun kaksisataa valioyksilöä lähtee palkkaneuvotteluun minun valtioni tyhjennetystä rahavaroista. Paljonko minä saan? Entä Kreikka? Afriikka? Venäjä?
Onko enkeli, tuo Jumalan sanansaattaja, suurempi ja mahtavampi kuin Jumala? Miksi minun edustajani on herra ja minä hänen narrinsa? Mitä kertoo sekin ehdokas itsestään joka vastasi kaksi vuotta sitten esittämääni facebookin kaveripyyntöön, vasta nyt. Onko hän tykännyt yhdestäkään facepäivityksestäni? Ei. Ei hän jouda – hän tekee työtään – edustaa itseään.