Ladataan...
Hei Beibi

Kas, minullahan oli täällä tämä blogi... Viimeksi kirjoitin töihinpaluumietteitä noin vuosi sitten, ja sen jälkeen ruuhkavuosiarki niin sanotusti vei mennessään. Haluaisin olla se tyyppi, joka aina löytää sekä aikaa että energiaa kirjoittamiselle, mutta huomaan etten ole. Viime tammikuusta lähtien elämä tuntui pelkältä selviytymistaistelulta, ja joskus kesällä havahduin huomaamaan, että blogi on unohtunut. Sitten olikin jo aika iso kynnys palata kirjoittamaan. Onneksi se kynnys on nyt jo niin korkea, että siitä mahtuu ali, joten here we go (ainakin tämän yhden kerran...)!

Beibi ei ole enää mikään beibi. Hän on touhukas taapero, herra melkeinkaksvee, jonka puuhia seuratessa välillä itseäkin hengästyttää. Hän on innostuva, kekseliäs, leikkisä ja rakastaa sitä, että saa muut nauramaan. Toisaalta hän on pohdiskeleva, herkkä ja tarkkaavainen lapsi, joka jää toisinaan miettimään asioita vielä pitkän ajan päästä. Hän rakastaa hoitokavereitaan ja menee joka aamu onnellisena perhepäivähoitajan luo, koska siellä saa "puuloa ja hilloaki". Parasta viihdettä on katsella äidin puhelimesta omia kuvia ja videoita tai rakennella palikoista tunneleita pikkuautoille - vanhempien avustuksella toki.

Lienee tarpeetonta todeta, että Beibi on oppinut vuoden aikana ihan mahdottoman paljon asioita. Suurin hämmästyksen ja ilon aihe minulle itselleni on kuitenkin ollut puhe. Beibi sanoi ensimmäiset sanansa joskus 9 kuukauden iässä, ja vauhtiin päästyään hän ei tainnut malttaa jarruttaa ollenkaan. Yksivuotissynttäreiden jälkeen puhetta alkoi tulla jo paljon, ja ensimmäisen lauseentapaisetkin Beibi päästi suustaan kevättalvella. Minusta on ihan mieletöntä ja äärettömän hauskaa, että voin oikeasti kommunikoida lapseni kanssa keskustellen. Minä sanon jotain, ja hän ymmärtää, ja vielä parempaa: hän sanoo jotain, ja minä ymmärrän. Viimeisimpänä puheeseen ovat tulleet mukaan minä-muotoiset, vähän pidemmät lauseet. "Minä osaan imuloida", "minä autan äitiä" ja "minä haluan syödä tätä" ovat aika herttaisia asioita, kun ne kuulee tuollaisen alle 90-senttisen nappulan suusta. :D

Oma vanhemmuus alkaa ehkä vähitellen löytää omat raiteensa. Ehkä. Lähes päivittäin löydän kuitenkin itseni miettimästä, mitä ihmettä tässä tilanteessa voi tehdä. Luulenpa, että (esi)uhmaiän vyöryessä kunnolla päälle tämä homma ei ainakaan helpota. Tasapaino töiden ja perheen välillä alkaa sentään löytyä: selviytymistaistelun tilalle on tullut rutiineja, joiden avulla työssäkäynti tuntuu mukavalta ja iltaisin jaksan tehdä lapsen kanssa edes jotain.

Taaperoa kasvattaessa ja ajoittain melko hektistä perhearkea eläessä tulee väistämättä välillä mieleen, että vanhemmuus on rankkaa! En silti osaa enää edes kuvitella, millaista elämämme olisi ilman lasta. Kaikkien itkupotkuraivareiden, pottaharjoitusten ja vaiheiden keskellä jostain kuitenkin löytyy se tunne, että en toivoisi elämältä mitään muuta. Kuten joskus jollekin totesinkin: just nyt just näin on just hyvä.

Ladataan...

Ladataan...
Hei Beibi

Tammikuun toinen päivä palaan takaisin töihin. Tammikuun kahdeksas päivä Beibi täyttää vuoden. Olen jo nyt ollut kokonaisen vuoden kotona perhevapailla, ja pikkuhiljaa alkaa tuntua, että loppuispa tämä jo. (Tähän kohtaan kuuluu kirjoittaa se en ole paska mutsi -mantra, että nautin kyllä lapsen kanssa kotona olemisesta ja olen parempi äiti jos pääsen töihin jnejnejne. Kyllä te tiedätte.) Vielä vähän aikaa sitten ajatus töihin paluusta tuntui suorastaan kamalalta, mutta huomaan alitajuntani työstäneen väistämätöntä hienosti, minun huomaamattani, ja mieli on koko ajan levollisempi. Tunteeni ovat kuitenkin varsin ristiriitaiset, joten eritelläänpä vähän.

Beibi on vielä kauhean pieni. Minun pikkuinen vauva. Paitsi että eipäs olekaan. Hän on jo nyt 10 kuukautta vanha ja osaa paljon asioita. Hän osaa liikkua itse (ryömien ja kontaten), hän osaa nousta tukea vasten seisomaan ja ottaa askelia tukea vasten, hän osaa syödä itse (sormin toki) ja hän osaa sanoa "ei". Seuraavien kahden kuukauden aikana hän oppii varmasti vielä paljon. Lisäksi Beibi on äärimmäisen iloinen, seurallinen ja sosiaalinen lapsi, joka varmasti pärjää hoidossa hyvin - kunhan eroahdistus ja äitiin ripustautuminen hieman hellittää. Beibi rakastaa muita lapsia ja olen varma, että päivähoidon myötä hän oppii uusia juttuja vielä nopeammin kuin nyt.

Arki muuttuu. Tervetuloa ruuhkavuodet! Siinä missä mammalomalaisen päivät etenevät lapsen ehdoilla ja välillä voi ottaa vaikka päikkärit, työssäkäyvän äidin arki on toisenlaista. Vielä kun teen työtä, joka väkisinkin vaatii välillä töiden tuomista kotiin. Yhteinen vapaa-aika koko perheen kanssa on kortilla, mutta uskon meidän löytävän sellaisia arkea helpottavia keinoja, joilla iltoihin saadaan rentoutta ja rauhallista yhdessäoloa ilman stressiä pyykeistä, tiskeistä ja likaisesta eteisen lattiasta.

Osaanko enää mitään? Kun on ollut vuoden poissa töistä eikä ole ihmeemmin edes miettinyt työasioita, iskee epävarmuus. Tiedän jo nyt, että ensimmäinen viikko töissä on yhtä kaaosta, tavaroiden hukkaamista ja unohtelua, mutta ei se mitään. Toivon silti, että ehkä jo tammikuun aikana pääsisin työrytmiin sillä tavalla kiinni, että ei tarvitsisi hävetä itseään ja tekemistään. Mielessä vilahtelee myös se, osaanko ottaa paikkani sijaisen jälkeen ja jaksanko paneutua työhöni samalla intohimolla kuin ennen raskautta.

Ihanaa, aikuisia ihmiskontakteja! Kun viettää päivät alle vuoden vanhan pikkuihmisen kanssa, keskustelun taso ei välttämättä huimaa päätä. Minusta on ihanaa, että pääsen tapaamaan joka päivä samaa työtä tekeviä ihmisiä, jotka painiskelevat samojen työhön (ja muuhunkin elämään) liittyvien ongelmien kanssa, ja puida niitä yhdessä taivastellen tai asiallisesti ruotien. Ja aivan yhtä ihanaa on tietää, että toisinaan juttujen taso vajoaa niin alas, että asiallisuus on kaukana eikä voi muuta kuin nauraa mukana. Minulla on ehkä maailman ihanimpia työkavereita, joten on mahtavaa päästä taas viettämään päiviä heidän seurassaan.

Ihanaa, omia juttuja! Tällä hetkellä päiväni täyttyvät kaikesta lapseen liittyvästä. Leikkiminen, ruoka, pyykit, ulkoilu, päiväunet, kylpy, you name it. Vaikka siinä on oma hauskuutensa, perhevapaiden aikana on niin helppo kadottaa itsensä, kun elää ns. toisen ihmisen ehdoilla. Huomaankin toisinaan olevani katkera miehelle, joka pääsee töihin tekemään oikeita asioita. Odotan jo innolla, että minulla on sellaista tekemistä, joka ei liity lapseen, kotiin tai perheeseen millään tavalla. Tekemistä, jossa toisaalta tiedän olevani hyvä ja joka toisaalta antaa minulle niin paljon sitä kuuluisaa henkistä pääomaa. Uskon vilpittömästi, että kun saan joka helkkarin arkipäivä välillä tehdä omia juttujani (eli töitä) jossain muualla kuin kotona (eli töissä), jaksan myös paremmin antaa huomiota perheelle. Vaihtelu virkistää, niinhän sitä sanotaan.

Enää pitäisi löytyä se hoitopaikka. Ja päivittää oma pää ajan tasalle kaikkien töissä tapahtuneiden uudistusten ja muutosten suhteen. No biggie!

 

Onko täällä muita pian perhevapailta töihin palaavia? Mikä fiilis?

Ladataan...

Ladataan...
Hei Beibi

Täytyy olla tyytyväinen, että selvisimme melkein 10 kuukautta, ennen kuin Beibi nappasi ensimmäisen flunssapöpönsä. Viime päivien jälkeen olen todella tyytyväinen, sillä ei muuten ollut nytkään mikään pikku tauti.

Viime viikonloppuna Beibi tuli yhtäkkiä tosi räkäiseksi. Niistin useamman kerran hänen nenäänsä (onneksi oli Nenä-Friida olemassa jo valmiiksi), mutta silti raukka hengitti lähinnä suun kautta. Pian tukkoisuus eteni hengitysteihin, ja pikku potilaan hengitys muuttui pihiseväksi, vinkuvaksi ja rohisevaksi. Öisin nukuttiin pätkissä, ja välillä herättiin sylittelemään pystyasennossa, koska silloin oli selvästi helpompi hengittää. Kuume pysytteli 38:n pinnassa Panadolista huolimatta. Maanantaiaamuna kävimme lääkärissä, joka määräsi Ventolinea avaamaan tukkeutuneita hengitysteitä. Mukaan saatiin varsin katu-uskottavan kokoinen maski, jonka avulla lääkettä voi vauvalle antaa (koska eihän pikkuihmiset vielä ymmärrä, jos sanotaan: "vedä syvään henkeä ja pidätä hengitystä sitten vähän aikaa").

Kuten arvata saattaa, Ventolinen antaminen tuollaiselle voimakastahtoiselle kymppikuiselle ei ole mikään helpoin homma. Siihen tarvitaan kaksi aikuista: mies pitelee Beibiä tiukasti sylissä ja minä annan lääkkeen. Kirsikkana kakun päälle sitä maskia pitäisi pitää kasvoilla vähintään viiden sisäänhengityksen ajan, jotta lääke ehtii kulkeutua keuhkoputkiin. Ongelmaksi muodostuu tässä kohtaa raivokkaalla itkulla protestoiva lapsi, joka ei tietenkään hengitä normaalisti, vaan "pidättää hengitystä" itkiessään. Kukaan ei varmaan ylläty, jos kerron, että tällä hetkellä Beibi aloittaa vaikeroinnin jo nähdessään lääkehärvelit.

Maanantai oli ehdottomasti pahin päivä. Lääkitsemisestä huolimatta Beibin vointi huononi koko ajan entisestään. Hän ei jaksanut enää leikkiä eikä jutella, ja kuumetta oli edelleen. Onneksi ruoka maistui melko hyvin. Minä keskityin nesteyttämään vauvaa imettämällä joka välissä. Illalla aloimme jo miettiä, pitäisikö lähteä päivystykseen, sillä Beibi hengitti vaikeasti ja lyhyin hengenvedoin. Istuimme sohvalla ja hän nukahti rintaani vasten, mitä ei ole tapahtunut ainakaan puoleen vuoteen. Ensimmäistä kertaa minulle tuli ihan todella huoli ja pelko lapsen hyvinvoinnin puolesta. On ihan kamalaa seurata vierestä, kun näkee, että toinen on tosi kipeä eikä ole ollenkaan oma itsensä. Nukahtaminen oli kuitenkin se syy, miksi jäimme lopulta kotiin. Ja Beibi nukkui 12 tuntia heräämättä välissä kunnolla lainkaan (puoliväkisin imetin kuitenkin tasaisin väliajoin), ja aamulla vointi oli jo paljon parempi. Siitä alkoi onneksi toipuminen, eikä meidän tarvinnut enää lähteä uudelleen lääkäriin (ajattelin kyllä käydä tarkistuttamassa korvat jossakin vaiheessa, varmuuden vuoksi).

Tämä viikko on siis toivuttu rauhassa kotona, emmekä ole päässeet edes nauttimaan ihanan talvisesta säästä, kun en ole uskaltanut vielä viedä Beibiä ulos. Hengitys rohisee edelleen jonkin verran ja yskä on välillä aika hurjan kuuloinen, mutta lapsi on virkeä, leikkii ja nauraa tavalliseen tapaan. Ehkä huomenna uskaltaudumme jo ulos. :)

 

Ladataan...

Pages