Muistoja: ensimmäiset raskausviikot

Huhtikuu oli elämässämme kaikkea muuta kuin huoletonta aikaa. Yhdet hautajaiset ja talontyhjentäjäiset, reissaamista toiselle puolelle Suomea, miehen uusi työ ja omalle työlleni tyypillinen huhtikuun kiire saivat aikaan sen, että toiveista huolimatta en uskonut vauvan tarttuvan siinä hässäkässä mukaan. Mutta kuinka ollakaan, hieman ennen vappua kuukautiset olivat alkavinaan eivätkä sitten kuitenkaan alkaneet, ja testi näytti plussaa. Olin häkeltynyt ja niin oli mieskin, kun iltapäivällä asiasta hänelle kerroin (sai sanotuksi vain ”oho”). Raskaus tuntui kuitenkin äärettömän hyvältä etenkin siksi, että kevääseen oli mahtunut huomattavasti enemmän huonoja kuin hyviä asioita.

Kenelle kerrottiin? Pari päivää plussatestin jälkeen olivat edessä nuo mainitsemani talontyhjentäjäiset. Luvassa oli pihan siivoamista, tavaroiden kantamista ja kaikenlaista muuta säätämistä. Päätimme kuitenkin olla kertomatta raskaudesta: emme uskaltaneet ihan vielä luottaa siihen, että kaikki menisi hyvin. Kävi kuitenkin niin, että raivattavien tavaroiden joukossa oli mm. pinnasänky. Kun muu porukka alkoi hädissään miettiä, mitä sängylle oikein tehdään, päätimme avata suumme ja sanoa, että meillä saattaisi olla sille käyttöä. Reaktio oli iloisesti yllättynyt, kuten olimme osanneet odottaakin. Asian paljastumisen jälkeen minut tosin passitettiin sohvalle enkä saanut kantaa enää mitään.

Muille ihmisille emme kertoneet raskaudesta vielä mitään. Paras ystäväni sai tietää plussasta heti ja siskoni parin viikon päästä, mutta muuten olimme asiasta ihan hiljaa. Töissä en uskaltanut edes vihjaista asiasta kenellekään, sillä meidän työyhteisössämme juorut kyllä leviävät kulovalkean tavoin. Hyvänä esimerkkinä kerrottakoon, että kun lopulta kerroin esimiehelleni, asiasta tiesivät pian suunnilleen kaikki, mutta moni kuulemma kertoi asian olevan vielä salaisuus. Hyvä salaisuus, jota en itse ollut heille kertonut. :’D Onneksi olin varautunut siihen, että näin käy, joten varsinaista vahinkoa ei tapahtunut. Isälleni kerroin vasta ensimmäisen ultran jälkeen, ja seuraavana päivänä sukulaisten häissä hän julisti uutisen innoissaan myös muutamille muille sukulaisille. Tällaisilla asioilla on tapana levitä. 🙂

Toukokuussa jouduin myös vähän huijaamaan työkavereitani. Meillä oli illanistujaiset, joihin kuului alkoholi. Mietin pitkään, minkä selityksen keksin, mutta tiesin että tarkkanäköisimmille valehtelu ei menisi läpi. Piti siis juoda. Ostin kaupasta pari alkoholitonta siideriä, suttasin korjauslakalla huolellisesti kaikki ”alcohol free” -tekstit pois ja pidin pullot laukussani. Kaadoin juoman tuoppiin ja join ihan muina naisina, kunnes sopivan ajan kuluttua sanoin, että nyt on varmaan pakko lähteä. Eikä kukaan epäillyt mitään! Sain vieläpä pari viikkoa myöhemmin yhdeltä työkaverilta skumppapullon lahjaksi. 😀

Mitä oireita? Heti plussan jälkeen en huomannut olossani oikeastaan mitään muutoksia. Vatsassa tuntui välillä hentoa vihlontaa ja minua väsytti aavistuksen enemmän kuin ennen, mutta muuten olo oli tosi normaali. Vapun jälkeen huomasin, että minulla oli nälkä ihan koko ajan. Pahoinvointia ei ollut, ja oireiden vähyys sai minut hetkellisesti vakuuttuneeksi siitä, että kaikki ei voi olla hyvin. Seuraavalla viikolla nälkä jatkui ja väsymys kasvoi, kunnes lähdimme helatorstaina miehen kanssa autoilemaan (sellainen vanha kunnon maakunta-ajelu, koko päivä autossa ympäriinsä ajellen). Viikkoja oli siinä vaiheessa 6+4. En ollut syönyt kuin kevyen aamiaisen ja suunnitelmissa oli, että iltapäivällä mennään syömään johonkin, kunhan sopiva paikka osuu eteen. Kun olimme noin 100 kilometrin päässä kotoa, se iski. Ihan tolkuttoman paha olo. En kuitenkaan halunnut palata kotiin, joten matka jatkui. Ajelimme kauniissa maisemissa ja minä vain nojasin auton ikkunaan ja annoin ilmastoinnin puhaltaa kylmää ilmaa kasvoilleni. Tosi onnistunut reissu siis! Seuraavana aamuna hampaita pestessäni tuli sitten se pelätty oksennuskin.

Tuon jälkeen pahoinvointia oli enemmän, mutta oksentelut jäivät muutamaan satunnaiseen kertaan. Päivät pystyin olemaan töissä hyvin, kunhan kävin vähän väliä nappaamassa jotain syötävää. En puhunut raskaudesta töissä kenellekään, joten välipalat piti nauttia vaivihkaa kun kukaan ei huomannut. Söin siis salaa. 😀 Iltaisin istuin sohvalla kuvotuksen kourissa: se oli sellainen muutaman viikon kestokrapula. Söin melkein koko ajan jotain, mutta silti painoni putosi kilon tai pari. Pahinta oli kuitenkin matkapahoinvointi. Jo muutaman kilometrin automatka sai aikaan sellaisen ällötyksen, että noina viikkoina emme liikkuneet kotoa kovinkaan pitkälle. Esimerkiksi sukulaistytön ylioppilasjuhlat oli pakko jättää väliin, sillä yhteensä kuuden tunnin autoilu ei varsinaisesti houkuttanut. Pelkäsin jo, että tätäkö tämä tulee olemaan koko kesä, mutta onneksi pahoinvointi väistyi oppikirjan mukaisesti 12. viikon aikoihin.

Kokemuksen syvä rintaääni: Opin pahoinvoinnin seurauksena muutaman tärkeän asian, jotka mielestäni jokaisen raskaana olevan naisen tulisi muistaa. Pitää syödä mieluummin jo ennen kuin tulee nälkä. Ei kannata kuvitella, että yksi omena (tai muu hedelmä) olisi hyvä aamiainen; minä oksensin herkimmin niinä kahtena aamuna, kun olin syönyt vain omenan tai banaanin ja ajatellut, että syön sitten myöhemmin. Kaikki terveyssäännöt on hyvä unohtaa ja syödä sitä, mitä tekee mieli ja mikä pysyy sisällä. Minä söin paahtoleipää. Toisilla pitää olla jotain syötävää jo yöpöydällä odottamassa aamua, minä selviydyin ihan hyvin keittiöön asti. Aamurutiineihin tuli kuitenkin muutoksia, sillä aamupala piti syödä pian heräämisen jälkeen.

Sellaisia olivat Beibin ensimmäiset viikot näin äiskän näkökulmasta. Millaisten oireiden kanssa te muut olette joutuneet painiskelemaan ja missä vaiheessa ne ovat helpottaneet? Ja ennen kaikkea: millaisia alkoholihuijauksia teidän takataskustanne löytyy??