Synnytyskertomus

Näin ne viikot vierivät. Beibi on huomenna jo kolme viikkoa vanha, ja äidin päivät kuluvat kuin siivillä. Siksi onkin hyvä hetki palata blogin pariin ja muistella kolmen viikon takaisia tapahtumia. Tässä vaiheessa voisin ehkä antaa ällövaroituksen, mutta kyllähän kaikki tietävät synnytyksen olevan niitä tapahtumia, joissa niin sanotusti rapatessa roiskuu. Jaarittelun mestarina voin kertoa, että tästä tulee piiitkä tarina. Saa skipata jos haluaa.

Tasan kolme viikkoa sitten oli torstai 7.1. Raskausviikkoja oli kasassa 40+4, ja oma olo alkoi olla jo kärsimätön. Pärjäsin mahan kanssa vielä oikein hyvin, mutta silti alkoi vähitellen tuntua, että voisihan tämä jo syntyä. Ymmärsin kuitenkin, että ei se tilanne stressaamalla mihinkään muutu ja kävin itseni kanssa tsemppikeskustelun. Totesimme itseni kanssa yhdessä, että vauva tulee kun on siihen valmis, ja joka tapauksessa päiviä, jolloin vauva EI tule, on koko ajan vähemmän. Ja kappas, kun mieli oli levollinen, alkoikin tapahtua.

Illalla saunan jälkeen (ei, sauna ei ihan varmasti edesauttanut synnytystä millään tavalla – saunoin melkein koko raskauden ajan vähintään kahdesti viikossa) aloin ihmetellä, että mites nämä mun housut on näin märät. Seurailin tilannetta ehkä puolen tunnin ajan, kunnes totesin, että tässä on nyt pakko olla kysymys lapsivedestä. Kerroin miehelle (joka oli pienessä paniikissa ehkä sekunnin ja rauhoittui sitten) ja soitin synnärille, josta kehottivat tulemaan viimeistään aamulla kahdeksan aikaan näytille, jos siihen mennessä ei ole alkanut supistella. Yritin rauhoittua (haha, ei onnistunut kovin hyvin), pakkailin sairaalakassin valmiiksi, söin iltapalaa ja yritin mennä nukkumaan, kun ei niitä supistuksiakaan vielä kuulunut. Jännittäväksi tilanteen teki se, että ulkona oli 27 astetta pakkasta ja meidän piti taktikoida auton lämmitys niin, että päästään varmasti lähtemään tarvittaessa myös yöllä.

Nukkumaan päästyäni supistukset sitten alkoivat. Aluksi lievinä ja niin, että torkahtelin aina välissä. Kurkkailin kellosta väliä – 8-10 minuuttia, mutta ei vielä ”riittävän” kipeitä. Pikkuhiljaa ne kuitenkin napakoituivat niin, että en pystynyt enää nukkumaan, ja kolmen aikaan nousin ylös. Tallustelin ympäri kämppää ja muistaakseni otin särkylääkettäkin, mutta en ole kyllä ihan varma. Neljän maissa kipu oli jo sen verran kovaa, että katsoin parhaimmaksi herättää miehen, meiltä kun on synnärille melkein tunnin ajomatka. Supistusten väli oli edelleen noin 8 minuuttia. Keräiltiin tavarat kasaan, minä söin vielä vähän ja mies joi kahvia, ja sitten lähdettiin. Matka ei ollut niin paha kuin olin etukäteen pelännyt: en kastellut koko penkkiä märäksi, penkinlämmitin toimi kivunlievittäjänä aika hyvin ja oven yläpuolella olevasta kahvasta oli hyvä pitää supistuksen aikana kiinni. Sairaalassa olimme kuuden aikaan aamulla. Ruuhkaa ei ollut: meidän lisäksemme siellä taisi olla yksi synnyttäjä paikalla (päivällä tilanne kuitenkin muuttui niin, että kun meidän urakkamme oli ohi, jokainen synnytyssali oli täynnä).

Aluksi menin makoilemaan käyrille ja aika pian siirryimme saliin. Pian olinkin joka puolelta letkuissa ja piuhoissa, kun käteeni laitettiin kanyyli ja vauvan päähän pinni sykkeiden seurantaa varten sekä vielä alakertaan joku toinenkin piuha, ehkä supistuksia mittaamaan? Sain lämpöpussin supistuskipuja lievittämään, ja sen kanssa pärjäsinkin aika pitkään. Tässä vaiheessa kohdunsuu oli vasta ”väljästi sormelle auki”, ja kysyimmekin kätilöltä arviota, kuinka pitkään hommassa vielä menee. Saimme kannustavan vastauksen: ”kyllä se huomisaamuun mennessä syntyy”. Ei helkkari, en ole nukkunut koko yönä ja vielä seuraavakin yö pitäisi synnyttää?! Mies mietti siinä vaiheessa vielä, menisikö päiväksi töihin, mutta onneksi hän jäi paikalle. Olisi nimittäin mennyt Beibin syntymä ohi! Vauvan syke näytti laskevan supistusten aikana, joten minut komennettiin ensin kontalleni ja sitten oikealle kyljelleni makoilemaan samalla, kun hengittelin lisähappea. Tämä tehosi, ja syke palautui normaaliksi.

Yhdeksän jälkeen supistukset kipeytyivät, mutta avautuminen ei ollut juurikaan edennyt. Kätilö ehdotti ilokaasua, ja päätin kokeilla. Ensimmäisillä hönkäyksillä tuli aavistuksen etova olo, mutta sitten kaasu alkoi vaikuttaa. Tiedättehän sen hetken, kun on sopivasti humalassa ja tajuaa sen itsekin? Kun äänet alkavat kuulostaa erilaisilta ja vähän etäisiltä ja olo on kevyt. Sellainen olo minulle tuli ilokaasusta. Ei yhtään paha. 😀

Hetken päästä paikalle tuli lääkäri tarkistamaan tilannetta, ja yllätyimme kaikki, kun hän ilmoitti, että kohdunsuu on 3-4 senttiä auki ja epiduraalin saa laittaa. Supistuksia tuli sen verran tiheästi, että sain jotain lääkettä (nitroa, jos oikein muistan) supistusten hillitsemiseksi, jotta epiduraali voitiin laittaa. Tässä vaiheessa huomasin, että pitäisi päästä vessaan, mutta kätilö ei antanut lupaa mennä, sillä olin edelleen alakerrasta kiinni mittalaitteissa. Kätilö laittoi minulle sen sijaan katetrin, mikä oli ehkä koko synnytyksen epämiellyttävin osuus (niin hassulta kuin se kuulostaakin).

Puoli yhdentoista aikaan anestesialääkäri tuli laittamaan epiduraalin, mikä sekin oli varsin jännittävä kokemus. Onneksi mahani oli sen verran kompakti, että pystyin jotenkuten olemaan selkä pyöreänä, mutta helppoa se ei ollut. Lääkäri laittoi suoraan kaksi annosta lääkettä, ja pian olo olikin kivuton ja autuas. Supistuskivut katosivat kokonaan, tunsin ainoastaan vähäistä painetta supistusten tullessa. Minulle laitettiin myös oksitosiinitippa, jotta supistukset eivät katoaisi epiduraalin vaikutuksesta.

Seuraavat pari tuntia menivätkin odotellessa ja kohdunsuun tilannetta seuraillessa. Sain jopa torkuttua jonkin verran, kun kivut olivat poissa. Yhden jälkeen epiduraalin vaikutus alkoi häipyä ja supistukset tuntuivat taas kivuliaammilta. Kohdunsuu oli jo kokonaan auki ja pian päästäisiin ponnistamaan, joten sain vielä yhden kipulääkkeen: pudendus- eli häpyhermopuudutteen. Se tökätään neulalla kohdunsuun molemmille puolille. Kuulostaa pahalta, mutta todellisuudessa en edes huomannut koko pistoa. Minun tapauksessani vauvan pää oli siinä vaiheessa jo niin alhaalla, että puudutetta ei ensimmäisellä kerralla saatu laitettua kunnolla; toinen kätilö laittoi sen sitten uudelleen hieman myöhemmin. Epiduraalia ei enää annettu lisää, mikä oli näin jälkeenpäin ajatellen pelkästään hyvä asia, sillä pystyin tuntemaan supistukset koko ponnistusvaiheen ajan tosi hyvin.

Olen aina aikaisemmin miettinyt, mikä oikein on se tunne, josta synnytyksen yhteydessä puhutaan. Se tunne, kun on muka pakko ponnistaa. Seuraavaksi pääsin kokemaan juuri tuon tunteen, ja ihmettelin miehellekin ääneen, miten kummallinen, refleksinomainen tunne se on. Se vaan tulee, ja kroppa toimii sen mukaan, ja itse on vähän niin kuin kyydissä vain ja menee sen tunteen mukana. Samaan aikaan kätilöillä oli vuoronvaihto, ja omat kätilöni tulivat kertomaan minulle, että kun ihan kohta ponnistetaan niin vaihdetaan kätilöä ennen sitä, ettei tarvitse kesken ponnistamisen vaihtaa. Uusi kätilö otti pian ohjat käsiinsä ja kertoi, miten homma etenee.

Ponnistin aluksi kyljelläni (niin kuulemma saadaan väistettyä häntäluu hyvin) ja ponnistusvaiheen loppupuolella siirryin selälleni. Välillä tuntui, että ei tästä tule mitään, ja sitten kuitenkin tiesin, että tilanne etenee koko ajan ja vauva syntyy pian. Jossain vaiheessa sain vielä puudutuspiikin välilihaan, kun kerroin että kiristää hirveästi. Sain kätilöltä kehuja hyvästä ponnistamisesta ja muutenkin täti tsemppasi niin mahtavasti (lue: kehui ja ylisti ja kertoi että ihan kohta, seuraavalla tai sitä seuraavalla supistuksella se pää jo syntyy), että siitä sai hurjasti lisää voimaa. Mieskin auttoi parhaansa mukaan ja juotti minulle vettä ja mehua supistusten välissä. Vaikka en itse nähnyt, mikä tilanne noin niin kuin konkreettisesti on, miehen kommentit (”ihan kohta”, ”uskomatonta” ja ällistyneet äännähdykset) kertoivat, että kyllä siellä jotain tapahtuu. Kun sitten toinen kätilö tuli saliin, tiesin että mennään loppusuoralla.

Kiristys ja paineentunne olivat jo aika kamalia, kun kätilö käski ponnistaa, ja heti perään kuului: ”äläpä ponnistakaan”. Ja sitten kaikki kipu katosi. Taisin ihmetellä ääneenkin, että mitä ihmettä tapahtui. No Beibin päähän se oli, ja loput vauvasta syntyi käytännössä ilman ponnistuksia. Kätilö nosti Beibin nähtäväksemme ja laski hänet sitten sängylle. Ja mitä teki Beibi? No pissasi tietysti, älyttömässä kaaressa kätilöiden ja minun päälle. Mies leikkasi napanuoran, ja vauva sai osakseen muutaman välttämättömimmän hoitotoimenpiteen (vähän putsausta ja vitamiinipiikkiä jne.) ja sitten se jo nostettiin rinnalleni. Olihan se ihmeellinen tunne, sellainen pikku rääpäle makaa yhtäkkiä ihollani, kun se hetkeä aikaisemmin on ollut vielä ihon toisella puolella. Ja miten sellainen pieni olento hetken maailmaa ihmeteltyään osaa alkaa etsiä rintaa ja tarttua siihen, kun vähän autetaan.

Saimme viettää salissa vielä pari tuntia tutustuen vauvaan ja harjoitellen imetystä. Minä sain ruokaa ja me miehen kanssa onnittelumaljat ja -kahvit sekä pikkuleipiä. Minä pääsin myös suihkuun ja sain puhtaat vaatteet ylleni, minkä jälkeen siirryimme kiireettömästi vuodeosaston puolelle. Kätilö kehui vielä, miten hienosti kaikki meni ja kuinka minut on ”tehty synnyttämään” ja toivotti vielä silmää vinkaten tervetulleeksi uudelleen. Vierailuaikaa oli jäljellä vielä tunnin verran, joten mies sai jäädä meidän luoksemme vielä vähäksi aikaa. Eipä siinä osannut oikein muuta tehdä kuin tuijotella vauvaa ja ihmetellä, että tuossako se nyt ihan oikeasti on.

Synnytyksestä jäi hirveän hyvä mieli eikä mitään traumoja (paitsi ehkä siitä katetroinnista vähäsen), ja suurin kiitos kuuluu kyllä uskomattomille kätilöille. Avautumisvaiheessa kätilönä oli nuori nainen, jonka kanssa oli rento jutella ja joka oli koko ajan täysin tilanteen tasalla. Ponnistusvaiheen kätilö oli selkeästi todella kokenut, ihana ja ammattitaitoinen nainen, joka osasi tsempata juuri oikein. Aina välillä kuulee juttuja siitä, kuinka ei ole kemiat kätilön kanssa kohdanneet ja synnytyksestä on siksi jäänyt huono fiilis. Omassa tapauksessani näin ei todellakaan käynyt, päinvastoin.

Synnytykseni numeroina:

Avautumisvaihe: 11h 15 min (jollakin kaavalla laskettu, en tiedä millä)

Ponnistusvaihe: 25 min

Jälkeisvaihe: 15 min, 400g

Poika: 10/10

Verenvuoto: 300 ml

Ja loppuun vielä jokunen (ällö)asia, joita kai melkein jokainen joskus miettii:

Kakka? Joo-o. Suoli kuulemma tyhjenee itsestään synnytyksen alkaessa. No ei mulla. Mutta kätilö hoiti asian neutraalisti ja sen kummemmin ihmettelemättä. Totesi vain, että näin se yleensä menee ja hän on sitä varten, että puhdistaa tarvittaessa.

Katsoiko mies sinne? Olin etukäteen sanonut miehelle, että saat ihan itse valita, katsotko vai et. Mies päätti katsoa, mutta sanoi jälkeenpäin, että ei sitä ajattele sillä tavalla tai jotenkin ällöttävästi, kun se on oma lapsi joka sieltä syntyy.

Repeämät? Pelkäsin etukäteen tosi paljon, että pienen kokoni takia repeän joka suuntaan ja pahasti. Turnausvammani olivat kuitenkin kaksi pientä nirhaumaa limakalvoilla ja yksi iholla, siis kolme pientä ommelta eikä mitään vakavaa. Tässäkin asiassa ylistän kätilöä, joka osasi tukea sitä osastoa oikein ja huolehti, että paikat pysyvät ponnistuksissa mukana.

Ja nyt näistä ällötyksistä onkin hyvä siirtyä muihin ällötyksiin, kun uniltaan heräilevä Beibi turauttelee vieressä siihen malliin, että kohta on riennettävä vaipan vaihtoon. :D