Äitiyden tunnemylläkässä

On sanomattakin selvää, että raskauteen ja äidiksi tulemiseen liittyy hurja määrä tunteita. Pääosin tunteet ovat ihania ja positiivisia, onhan kyseessä toivottu ja odotettu elämänmuutos: uuden perheenjäsenen saapuminen. Mutta ainakaan minä en ole voinut välttyä niiltä kielteisiltäkään tunteilta – tai ainakin sellaisia hyvin ristiriitaisia fiiliksiä on tullut myös koettua. Huono äiti -tunteesta on tullut jo käsite, mikä ehkä kertoo siitä, etten ole ainoa joka näitä asioita pohtii. Huonojen fiilisten myöntäminen on tuntunut aika vaikealta, sillä tokihan sitä toivoisi olevansa kaikessa reipas ja positiivinen. En edes tiedä, kuinka järkevää näistä kaikista asioista on julkisesti kertoa, mutta annetaan mennä.

Raskausaikana pelotti. Ei koko ajan eikä millään pakokauhutasolla, mutta pelotti silti. Osaanko hoitaa vauvaa? Jaksanko herätä yöllä ja pysyä rauhallisena, vaikka vauva huutaisi monta tuntia putkeen? Entä jos me ei pärjätäkään ilman tukiverkostoa? Ja kaikkein pahin pelko: entä jos rakkaus vauvaa kohtaan ei jostain syystä alakaan? Kun on iät ja ajat kuullut ihmisten sanovan, että rakkaus omaa lasta kohtaan on suurempaa kuin mikään muu, tulee ehkä ottaneeksi paineita siitä, että entä jos niin ei käykään. Jotkut sanovat, että ovat rakastaneet vauvaansa täydestä sydämestään jo siitä asti, kun pienen alkion olemassaolo kävi ilmi. En tiedä, onko kyse jostakin tunnekylmyydestä (mitä omasta mielestäni en ole), mutta minä en varsinkaan alkuraskaudessa osannut rakastaa sikiötä – ainakaan sillä tavalla kuin minä rakkauden käsitän. Halusin tietysti pitää huolta sisälläni kasvavasta pienestä, mutta mielestäni se on eri asia kuin rakkaus.

Loppuraskaudessa huolenpidon tarve sai seurakseen innostuneen ja odottavan jännityksen sekä paljon lämpimiä tunteita tulevaa perheenjäsentä kohtaan, mutta vieläkään en puhuisi rakkaudesta. Kun Beibi sitten syntyi, ensimmäinen tunne ei suinkaan ollut rakkaus, vaan ällistys, ihmetys, helpotuskin. Tuo on se tyyppi, jota olen kantanut kaikki nämä kuukaudet, ja viimeinkin pääsemme tapaamaan hänet. Tunsin suurta hellyyttä ja jopa liikutusta katsoessani vastasyntynyttä vauvaamme – oliko se sitten jo rakkautta? Kyselin itseltäni useita kertoja päivässä, rakastanko vauvaa. Vertasin omaa olemistani mieheen, joka näytti hurahtaneen vauvaan ja rakkauteen vauvaa kohtaan niin kovin, ettei se jäänyt kenellekään epäselväksi. Vertasin itseäni muihin äiteihin, joita sairaalassa näin ja mietin, ovatko omat tunteeni varmasti yhtä vahvat kuin heillä.

Ensimmäisenä yönä sairaalassa Beibi itki nälkäänsä, enkä minä tiennyt, miten pienen oloa voisi helpottaa (kun eihän sitä maitoa siinä vaiheessa vielä oikein tule). Olin hirvittävän väsynyt lähes kahden vuorokauden valvomisen jälkeen ja halusin vain nukkua. Hoitaja tuli hätiin, vei Beibin rauhoittumaan (ja syömään tilkan lisämaitoa) ja jätti minut nukkumaan. Kun pari tuntia myöhemmin heräsin, minut valtasi hirveän huono omatunto. En pysty huolehtimaan vauvastani. Hylkäsin sen noin vaan, jotta sain itse nukkua, ja annoin vielä syöttää lisämaitoa. Huono äiti.

Kotiuduttuamme sain vastauksen aika moneen minua askarruttaneeseen kysymykseen. Osasin hoitaa vauvaa (ja varmuus ja luontevuus kasvoi päivä päivältä). Hormonien ja ehkä uutuudenviehätyksenkin ansiosta jaksoin herätä yöllä yllättävän helposti. Vauvan huuto ei saanutkaan hermoja kiristymään, vaan huolenpidon tarve voimistui entisestään. Beibi on ainoa ihminen, jonka vuoksi voin olla useita tunteja epämukavassa asennossa vain siksi, että tiedän sen helpottavan hänen oloaan. Varsinkin alussa vauvan itkun ja eleiden tulkitseminen oli hirvittävän vaikeaa, enkä läheskään aina pystynyt sanomaan, mikä Beibillä oli hätänä. Huono äiti. Onneksi olimme miehen kanssa yhtä pihalla, se helpotti tuskaa edes hiukan.

Aina yöheräämiset eivät suju hirveän helposti – ja siitäkin saa tietysti tunnontuskia. Beibi nukkuu yleensä yöt kiitettävän hyvin ja heräilee syömään vain kerran tai kahdesti. Joskus iltakiukku kestää monta tuntia ja silloin on onni, että meitä on täällä kaksi aikuista. Voimme sylitellä ja hyssytellä vauvaa vuorotellen (sillä esimerkiksi sohvalla istuen hyssyttelyhän ei tule kyseeseen, vaan täytyy olla liikkeessä koko ajan tai pienellä menee hermo), jolloin toinen saa aina levätä hetken. Yöt ovat kuitenkin eri asia, sillä miehen on saatava nukkua ennen työpäiviä edes suurin piirtein kunnolliset yöunet. Jos Beibillä sattuu olemaan huono yö, minä olen se joka valvoo. Ja joskus on sitten valvottu aamulla neljästä kahdeksaan, välillä syöden ja välillä kitisten. Sellaisina öinä, kun väsymys tulvii yli ja aamu tuntuu olevan vielä hirvittävän kaukana, iskee epätoivo. Päässä pyörii ainoastaan en jaksa, miksei se nuku, miksen osaa rauhoittaa sitä, kuinka kauan vielä, en jaksa. On siinä muutama itkukin päässyt, viimeistään siinä vaiheessa kun miehen herätyskello soi ja hän ottaa tilanteen haltuun siksi lyhyeksi hetkeksi, mitä ehtii ennen töihin lähtöä.

Koska Beibi on täysimetyksellä, olen omien menojeni suhteen varsin kiinni hänen ruokailurytmissään. Muutama päivä sitten jouduin kuitenkin olemaan useamman tunnin poissa noin tunnin ajomatkan päässä kotoa, ja Beibin hoito oli miehen vastuulla. Olin pumpannut maitoa valmiiksi (vaikka en saa kerralla pumpattua mitenkään hirvittävän paljon, sain päivän aikana pumpattua riittävästi yhtä ruokailua varten) ja toivoin, että pojilla menee kaikki hyvin. No, ei ihan mennyt. Jossain vaiheessa laitoin miehelle viestiä ja kysyin, miten menee. Vastaus oli: ”huutanut pari tuntia”. Beibi oli kyllä syönyt ja maitoa oli ollut tarpeeksi, mutta muuten poika oli ollut kiukkuinen ja itkenyt melkein koko ajan. Tuntui kamalalta olla itse niin kaukana kotoa ja tietää, että vaikka lähtisin heti, olisin kotona vauvan luona vasta tunnin kuluttua. Huono äiti, miksi lähdit. Kotimatka meni tunnontuskia potiessa, mutta onneksi Beibi oli sitten rauhoittunut ja nukahtanutkin. Kun vauva sitten heräsi uniltaan hetken päästä, oli ihanaa saada hänet syliin ja lähelle. Tuon ikäinen ei kai vielä osaa ikävöidä (?), mutta äiti näköjään ikävöi sitten senkin edestä.

Monet tunnekuohut ja mielensäpahoittamiset menevät tässä vaiheessa varmasti hormonien piikkiin. On ollut suoraan sanottuna hirveää huomata menettävänsä tietyllä tavalla kontrollin omasta itsestään ja reagoivansa ihan järjettömästi joihinkin asioihin. Ärtymys, pettymys ja suuttumus saattavat nousta pintaan pienestäkin asiasta, ja vastaavasti pelkkä vauvan hymy saa liikuttumaan kyyneliin. Osa ikävistä tunteista selittyy kaiketi omilla epärealistisilla käsityksillä siitä, millainen tai miten minun äitinä kuuluisi olla. Kun osaisi vaan olla huolettomasti juuri sellainen kuin on eikä soimata itseään pienistä asioista tai miettiä, miten voisi olla vielä vähän parempi.

Entä te? Pohtiiko näitä asioita kukaan muu? Syttyikö rakkaus vauvaan kuin salama kirkkaalta taivaalta syntymähetkellä (tai aiemmin) vai kehittyikö kiintymys vähitellen? Millaisia huono äiti -tunteita te olette kokeneet viime aikoina? Vertaistukea, pliis!