Ai moi!

Kas, minullahan oli täällä tämä blogi… Viimeksi kirjoitin töihinpaluumietteitä noin vuosi sitten, ja sen jälkeen ruuhkavuosiarki niin sanotusti vei mennessään. Haluaisin olla se tyyppi, joka aina löytää sekä aikaa että energiaa kirjoittamiselle, mutta huomaan etten ole. Viime tammikuusta lähtien elämä tuntui pelkältä selviytymistaistelulta, ja joskus kesällä havahduin huomaamaan, että blogi on unohtunut. Sitten olikin jo aika iso kynnys palata kirjoittamaan. Onneksi se kynnys on nyt jo niin korkea, että siitä mahtuu ali, joten here we go (ainakin tämän yhden kerran…)!

Beibi ei ole enää mikään beibi. Hän on touhukas taapero, herra melkeinkaksvee, jonka puuhia seuratessa välillä itseäkin hengästyttää. Hän on innostuva, kekseliäs, leikkisä ja rakastaa sitä, että saa muut nauramaan. Toisaalta hän on pohdiskeleva, herkkä ja tarkkaavainen lapsi, joka jää toisinaan miettimään asioita vielä pitkän ajan päästä. Hän rakastaa hoitokavereitaan ja menee joka aamu onnellisena perhepäivähoitajan luo, koska siellä saa ”puuloa ja hilloaki”. Parasta viihdettä on katsella äidin puhelimesta omia kuvia ja videoita tai rakennella palikoista tunneleita pikkuautoille – vanhempien avustuksella toki.

Lienee tarpeetonta todeta, että Beibi on oppinut vuoden aikana ihan mahdottoman paljon asioita. Suurin hämmästyksen ja ilon aihe minulle itselleni on kuitenkin ollut puhe. Beibi sanoi ensimmäiset sanansa joskus 9 kuukauden iässä, ja vauhtiin päästyään hän ei tainnut malttaa jarruttaa ollenkaan. Yksivuotissynttäreiden jälkeen puhetta alkoi tulla jo paljon, ja ensimmäisen lauseentapaisetkin Beibi päästi suustaan kevättalvella. Minusta on ihan mieletöntä ja äärettömän hauskaa, että voin oikeasti kommunikoida lapseni kanssa keskustellen. Minä sanon jotain, ja hän ymmärtää, ja vielä parempaa: hän sanoo jotain, ja minä ymmärrän. Viimeisimpänä puheeseen ovat tulleet mukaan minä-muotoiset, vähän pidemmät lauseet. ”Minä osaan imuloida”, ”minä autan äitiä” ja ”minä haluan syödä tätä” ovat aika herttaisia asioita, kun ne kuulee tuollaisen alle 90-senttisen nappulan suusta. 😀

Oma vanhemmuus alkaa ehkä vähitellen löytää omat raiteensa. Ehkä. Lähes päivittäin löydän kuitenkin itseni miettimästä, mitä ihmettä tässä tilanteessa voi tehdä. Luulenpa, että (esi)uhmaiän vyöryessä kunnolla päälle tämä homma ei ainakaan helpota. Tasapaino töiden ja perheen välillä alkaa sentään löytyä: selviytymistaistelun tilalle on tullut rutiineja, joiden avulla työssäkäynti tuntuu mukavalta ja iltaisin jaksan tehdä lapsen kanssa edes jotain.

Taaperoa kasvattaessa ja ajoittain melko hektistä perhearkea eläessä tulee väistämättä välillä mieleen, että vanhemmuus on rankkaa! En silti osaa enää edes kuvitella, millaista elämämme olisi ilman lasta. Kaikkien itkupotkuraivareiden, pottaharjoitusten ja vaiheiden keskellä jostain kuitenkin löytyy se tunne, että en toivoisi elämältä mitään muuta. Kuten joskus jollekin totesinkin: just nyt just näin on just hyvä.