Ei nimi miestä pahenna…

…ellei mies nimeä. Niinhän se sanonta menee. Kyllä, meillä on viime viikonloppuna vietetty ristiäisiä (mikä on osasyynä myös sille, ettei blogikaan ole päivittynyt yli viikkoon). Beibi on saanut ihan oman nimen! Juhla meni hienosti ja päivänsankari käyttäytyi oikein esimerkillisesti (vaikka tekikin elämänsä toiset ja kolmannet selkäkakat juuri sopivasti kesken juhlien, joten vaatteet menivät vaihtoon suuren maailman malliin useamman kerran samojen bileiden aikana). Juhlapäivänä hän ei tosin malttanut juurikaan nukkua, minkä johdosta meillä on lepäilty ja nukuttu melko ahkerasti viime päivät.

Raskauden aikana ja Beibin elämän alkutaipaleella olemme joutuneet kohtaamaan yhden suurimmista ja pelottavimmista vastuista: nimen keksiminen. Melkein lamaannuin siitä paineesta, minkä moinen vastuu aiheutti. Siis oikeasti minun pitää päättää, millä nimellä tuota ihmistä kutsutaan koko hänen elämänsä ajan? Minun pitää tietää, mikä nimi hänelle sopii ja minkä avulla hän voi identiteettinsä rakentaa? Ei mikään pikkujuttu.

Beibillä ei ollut varsinaista ”työnimeä”. Siis sellaista, jolla häntä olisi kutsuttu jo kauan ennen syntymää. Yleensä kutsuimme häntä (hieman tylsästi) vain vauvaksi. Pohdiskelimme jonkin verran eri nimivaihtoehtoja jo raskausaikana, mutta minä halusin ehdottomasti nähdä tyypin ennen kuin päättäisin hänen nimensä. Mitä siitäkin tulisi, jos nimi olisi päätetty eikä vauva sitten näyttäisikään yhtään siltä? Synnärin esitietolomakkeeseen piti kuitenkin kirjoittaa mahdollista hätäkastetta varten nimi sekä tytölle että pojalle, ja tuo pojan nimi jäi elämään niin, että syntymän jälkeen aloimme kutsua Beibiä sillä nimellä. Se varsinainen nimi oli kuitenkin to-del-la vaikea päättää. Nimivaihtoehtoja oli jonkin verran, mutta lopullisen kombon päättäminen oli lähes tuskallista. Tiesimme, että nimeen sisällytettäisiin jotenkin miehen edesmenneen isän nimi, mutta kaikki muu oli auki.

Lopulta otimme avuksi listat (olenhan kertonut, että rakastan listoja?): mies tulosti meille muutaman sivun verran poikien nimiä. Kummallakin oli oma lista, josta sai ympyröidä kaikki itseä miellyttävät nimet. Sen jälkeen vertasimme listoja ja poimimme kaikki sellaiset nimet, jotka olimme kumpikin valinneet. Ne menivät ns. suoraan finaaliin. Tämän jälkeen oli vielä semifinaalivaihe, jossa kävimme läpi ne nimet, jotka ainoastaan toinen meistä oli valinnut. Jos toinenkin totesi nimen olevan hyvä, se pääsi mukaan finaaliin. Semifinaalissa pelistä siis putosivat ne nimet, joista vain toinen meistä piti. Tämä oli olennaista, sillä en halunnut Beibin saavan nimeään urheilusankarin mukaan – siksi esimerkiksi Jari oli tässä vaiheessa ulkona. Samalla päätettiin, että Beibi saisi kolme nimeä: toiseksi nimeksi tulisi tuo ”vauva-ajan työnimi” ja kolmanneksi miehen isän nimi. Finaalivaiheessa otettiin huomioon kokonaisuus: miten nimi sointuu yhteen toisen ja kolmannen nimen kanssa ja miten se sopii sukunimeen, joka ei ole ihan perus-Virtanen. Lopulta etunimeksi valikoitui semifinaalin kautta finaaliin noussut nimi, joka oli alun perin vain minun listallani, mutta josta mieskin huomasi kovasti pitävänsä.

Ja niin Beibistä tuli Veikka. 🙂